Suurin ihme

Ellen Knell, Utah, USA

Eräänä kauniina syyskuun aamuna nuorin tyttäremme Erica joutui vakavaan auto-onnettomuuteen. Hänet vietiin sairaalaan helikopterilla, ja tuntikausia kestäneen hätäleikkauksen jälkeen saimme kuulla hirvittävän uutisen: kaunis ja eloisa 17-vuotias tyttäremme oli kuollut.

Seuraavat kuukaudet olivat meille tuskallisia. Sinnittelimme hänen syntymäpäivänsä ja kiitospäivän ohi ja valmistauduimme viettämään ensimmäisen joulumme ilman häntä. Ihmiset varoittivat meitä, että joulunajasta tulisi vaikeaa, mutta mikään määrä varoituksia ei olisi voinut valmistaa meitä siihen.

Sen lisäksi, että tunsin musertavaa surua ja epätoivoa, kadehdin toisia perheitä, jotka saivat juhlia iloisesti yhdessä. Mietin katkerana: ”Miksi juuri me? Miksei meille suotu sellaista ihmettä, mistä toiset puhuvat?”

Epätoivoni keskellä muistelin aikaa, jolloin seurakunnassamme oli pidetty toiminta nimeltä ”Joulu Betlehemissä”. Seurakunnan jäsenet tulivat paikalle pukeutuneina Jeesuksen syntymäajankohdan mukaisiin rooliasuihin. Ericalla, joka oli silloin nelivuotias, oli käytettynä saatu pitkä valkoinen mekko ja päähän kietaistu huivi. Tuon illan kohokohtana oli Jeesuksen syntymään liittyvien tapahtumien näytteleminen tallia kuvaavissa lavasteissa heinäpaaleineen ja seimineen. Eräs nuoripari ja heidän vastasyntynyt vauvansa esittivät Mariaa, Joosefia ja Jeesus-lasta.

Kun kokoonnuimme seimiasetelman ääreen, huomasin Erican kadonneen viereltäni. Hätäännyin, kunnes näin vilahduksen hänen valkoisesta mekostaan seimen lähellä. Sen jälkeen pelkoni hänen hyvinvointinsa puolesta vaihtui pelkoon siitä, että hän häiritsisi esitystä. Aioin juuri kutsua hänet luokseni, mutta pysähdyin ja katselin hänen kulkuaan seimen äärelle.

Erica polvistui hiljaa Marian viereen ja katsoi häntä ikään kuin pyytääkseen häneltä lupaa. Sitten Erica ojensi kätensä ja silitti hellästi nukkuvaa vauvaa. Toisetkin huomasivat sen. Pian muut hiljenivät katsomaan, kun hän polvistui vauvan viereen. Hellät tunteet valtasivat ryhmän, kun he ymmärsivät, että tämä vauva oli Ericalle Kristus-lapsi.

Murheeni keskellä tämä joulumuisto toi mieleeni rauhaa ja lohtua, kun muistelin pienen tyttäreni hartautta. Mieleni oli ollut täynnä kysymyksiä elämästä ja kuolemasta – kysymyksiä, joilla ei ollut tuntunut olevan niin paljon väliä ennen Erican kuolemaa. Kun pohdin ylösnousemusta ja ristiinnaulitsemista, koin samastuvani Mariaan. Hän rakasti vastasyntynyttä Poikaansa. Myöhemmin hän koki hirvittävää tuskaa ja ahdistusta nähdessään Poikansa kärsivän ja kuolevan. Kristusta ei säästetty ristinkuolemalta, eikä Mariaa säästetty murheeltaan.

Jouluna me juhlimme Vapahtajan maanpäällisen elämän alkua, mutta minulle Hänen syntymänsä kietoutuu nykyään aina Hänen kärsimykseensä, kuolemaansa, ylösnousemukseensa – sovitukseen. Koska Vapahtaja katkaisi kuoleman siteet, tiedän, ettei Erican kuolema ole lopullinen. Se on ihme, josta saamme olla kiitollisia – kaikkien aikojen suurin ihme.