Lempi- joululaulu
Kirjoittaja asuu Washingtonissa Yhdysvalloissa.
En arvostanut hänen lauluaan ennen kuin tajusin, kenelle hän tosiasiassa lauloi.
Kuvitus Dan Burr
Muistan, että se oli tyypillinen seurakunnan joulujuhla. Pöydät oli katettu punaisin ja vihrein paperiliinoin, ruoka tarjoiltiin pahvilautasilta, pienet lapset juoksentelivat ympäriinsä ja seurakunnan jäsenten iloinen puheensorina täytti salin. Jotenkin joku sai kaikki hiljentymään ruoan siunaamista varten, ja sen jälkeen kaikki söivät. Ohjelma oli alkamassa.
Se ei ollut oma seurakuntani. Olin mennyt ystäväni kanssa hänen seurakuntansa juhlaan, joten en tuntenut montakaan ihmistä. Olisimme halunneet poistua aikaisin, mutta ystäväni äiti suostutteli meidät jäämään ohjelman ajaksi.
Ohjelman ensimmäisenä numerona oli Alkeisyhdistyksen lasten esitys. He kävelivät lavalle kultapaperista tehdyt sädekehät päässään. He esittivät laulun, ja sen jälkeen he poistuivat lavalta toisiaan tönien ja kikattaen, jättäen jälkeensä vanan kultapapereita.
Sen jälkeen kaksi pianistia soitti iloisia kappaleita. Ensimmäinen pianisti soitti virheettömästi joululaulun ”Nyt riemuiten tänne” (MAP-lauluja, 126). Toinen, nuori poika, istuutui pianon ääreen ja vilkaisi surkeana olkansa yli äitiään, joka alkoi hiljaa laskea rytmiä. Poika huokaisi, kääntyi pianon ääreen ja soitti joulupukista kertovan kappaleen parhaan kykynsä mukaan.
Seuraavana ohjelmassa oli yksi lempilauluistani – ”C-h-r-i-s-t-m-a-s [ J-O-U-L-U]”.
Kohotin katseeni ja näin köyryselkäisen sisaren, joka piti toista kättään vartaloaan vasten kävellessään vaivalloisesti paikalleen pianon viereen. Hän seisoi siinä vinossa asennossa ja soi yleisölle toispuolisen hymyn ennen aloittamistaan. Tunnustan miettineeni epäoikeudenmukaisesti, olisiko laulusta mihinkään.
”Kun olin vielä pieni, joulu merkitsi vain yhtä asiaa”, hän lauloi. Laulu jatkui kertomalla siitä, kuinka lapsi oppii tavaamaan sanan joulu ja saa selville, mistä joulussa on oikeastaan kyse.
Naisen toinen suupieli roikkui, ja hänellä oli vaikeuksia muodostaa sanoja.
Käänsin katseeni varovasti ympäri salia ja tarkkailin seurakunnan jäsenten ilmeitä. Kukaan ei vaikuttanut vaivautuneelta. Itse asiassa he istuivat hymyillen ja kuuntelivat tyytyväisinä.
Nainen jatkoi lauluaan ja kohotti kasvonsa ylöspäin katse kiinnittyneenä johonkin katossa olevaan kohtaan. Hetken päästä minäkin katsahdin ylös, mutta näin vain kattolevyjä. Mutta vilkaistessani häntä taas huomasin kyynelten kimmeltävän hänen silmissään.
Kun hän lopetti, sali täyttyi suosionosoituksista. Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi. Kun hän kulki vaivoin takaisin paikalleen, käsiä ojentui koskettamaan hänen käsivarttaan tai olkapäätään seurakunnan jäsenten ilmaistessa aitoa kiitollisuutta. Eräs lähelläni istuva sisar sanoi naiselle, miten hienosti tämä oli suoriutunut. Hän vastasi siihen hiljaa: ”Kiitos. Toivon, että Hän piti siitä.”
Hän? Kenelle hän sitten oli laulanut? Samalla kun esitin itselleni tuon kysymyksen, tiesin vastauksen. Ymmärsin, ettei hän ollut laulanut kenellekään siinä salissa olevalle. Hän ei ollut esiintynyt saadakseen yleisön hyväksynnän. Hän oli laulanut Vapahtajalle ylistääkseen Häntä.
Tuon seurakunnan joulujuhlan jälkeen on ollut monia jouluja. Olen kuullut ”C-h-r-i-s-t-m-a-s”-laulun monen taitavan laulajan esittämänä. Mutta parhaiten muistan sen version, jonka kuulin sinä jouluna ja jonka lauloi henkilö, jonka esitys oli epätavallinen mutta todella sydämellinen.