Olkaa rohkeita ja lujia
Kuvitus Michael S. Parker
”Presidentin vartiokaartin päällikkö on ilmoittanut, että tänä iltana on suuret juhlat, koska suorituksemme oli niin loistava!” huusi yksi vartijoista.
Minun olisi pitänyt olla iloinen, mutta heti kun kuulin uutisen, aloin rukoilla. Tiesin, että juhlistamme tulisi juomingit. Olin hengellisesti riittävän vahva kieltäytymään alkoholista, mutta en halunnut, että vartijatoverini joutuisivat kärsimään vuokseni.
Asepalvelus on pakollinen kaikille eteläkorealaisille nuorukaisille, joten liityin armeijaan heti palveltuani kokoaikaisessa lähetystyössä. Minut määrättiin presidentin vartiokaartiin. Vartijatoverini tiesivät, etten koskaan joisi mitään alkoholijuomia, koska kuulun Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Kun juhlista ilmoitettiin, heitä alkoi hermostuttaa, koska he joutuisivat vaikeuksiin, jos en joisi, kun komentava upseerimme antaisi juhlissa määräyksen tehdä niin.
Kaartissa oli perinne, että juhlissa komentaja seisoisi kunkin vartijan edessä yksi kerrallaan ja täyttäisi vartijan lasin alkoholijuomalla. Sitten vartija kohottaisi lasin ja sanoisi: ”Kiitos, sir!” ja joisi heti juoman.
Sotilaan elämässä se, että jättää noudattamatta vanhemman upseerin mitä tahansa määräystä, on niskoittelua ja voi johtaa suuriin vaikeuksiin paitsi sen, joka niskoittelee, myös hänen yksikköönsä kuuluvat. Pahimmassa tapauksessa niskoittelu voisi johtaa jopa vankilaan, ja se sai vartijatoverini hermostumaan.
Juhlapäivä koitti, ja me kymmenen vartijaa istuimme pöydän ympärillä. Jokaisella oli tyhjä lasi edessään. Minä istuin kolmannella tuolilla. Komentajamme tuli sisään ja täytti ensimmäisen lasin. Vartija nosti lasinsa ja sanoi: ”Kiitos, sir!” Sitten hän joi.
Komentajamme siirtyi toisen vartijan kohdalle ja teki samoin. Sitten oli minun vuoroni. Olin valmis pitämään viisauden sanan, ja rukoilin koko ajan sydämessäni vartijatoverieni puolesta. Kun komentava upseerimme täytti lasini, sanoin kovalla äänellä: ”Kiitos, sir!” Sitten aioin sanoa, että olin pahoillani mutta en juonut alkoholia.
Sillä hetkellä komentajan sihteeri tuli sisään ja sanoi: ”Sir, teille on puhelu.” Komentajamme kääntyi sihteeriin päin ja sanoi: ”Minulla on muuta tekemistä.”
Pitelin yhä lasia, kun sihteeri lisäsi: ”Sir, puhelimessa on presidentti.” Komentajamme vastasi: ”Ai, hyvä on”, ja sitten hän lähti heti.
Äkkiä toinen vartija vaihtoi tyhjän lasinsa minun lasiini ja joi nopeasti juoman. Pian sen jälkeen komentajamme palasi, näki tyhjän lasini ja sanoi: ”Ai, te joitte jo!” Sitten hän siirtyi neljännen vartijan kohdalle. Kaikki vetivät syvään henkeä ja huojentuivat.
35 vuotta myöhemmin, kauan asevelvollisuuteni suorittamisen jälkeen, sain puhelun eräältä kirkon seurakunnan johtajalta Etelä-Koreasta. Hän kysyi minulta, muistinko asevelvollisuusajaltani erään herra Parkin.
”Tietenkin muistan”, vastasin. Olin palvellut herra Parkin kanssa, ja hän oli kunnioittanut uskonkäsityksiäni ja oli usein suojellut minua vaikeissa tilanteissa.
Seurakunnanjohtaja antoi minulle herra Parkin puhelinnumeron, ja minä soitin hänelle heti. Kun puhuin hänen kanssaan, hän kertoi minulle, että palvellessamme yhdessä presidentin vartijoina hän oli nähnyt, että minusta säteili valoa, ja hänestä oli tuntunut, että hänen pitäisi auttaa minua. Jälkeenpäin, aina kun hänellä oli vaikeaa, hän sanoi ajatelleensa minua.
Herra Park kertoi minulle, että hänellä oli kaksi poikaa, joiden hän halusi olevan sellaisia kuin minä. Hän oli jopa vienyt poikansa kirkkoon erääseen myöhempien aikojen pyhien seurakuntakeskukseen. Toinen heistä oli kastettu, vaikka herra Parkia ei. Tuo poika oli kuitenkin nyt vähemmän aktiivinen. Herra Park halusi minulta apua ja neuvoja.
Viikkoa myöhemmin menin tapaamaan herra Parkia. Meillä oli mukava hetki yhdessä, ja aloin pian tavata hänen poikaansa ja kannustin häntä palaamaan kirkkoon. Hän otti nöyrästi vastaan neuvoni, aktivoitui ja palveli kokoaikaisessa lähetystyössä. Palvellessaan lähetystyössä hän motivoi kotiin kirjoittaessaan isäänsä ja auttoi tätä valmistautumaan kasteelle. Eräänä kesäpäivänä jälleentapaamistamme seuraavana vuonna kastoin herra Parkin kirkon jäseneksi.
Mikä suuri ihme! Veli Parkin ja hänen poikansa elämä oli muuttunut siksi, että eräs nuorukainen oli osoittanut uskoa 35 vuotta aikaisemmin.
Välttäkää pyydyksiä ja ansoja
Vanhassa testamentissa Joosua opetti israelilaisille, että he kohtaisivat pyydyksiä ja ansoja eläessään jumalattomassa maailmassa:
”Saatte olla varmat siitä, ettei Herra, teidän Jumalanne, enää hävitä näitä kansoja teidän tieltänne. Niistä tulee teille pyydys ja ansa, ne iskevät ruoskana teitä kylkiin ja pistävät okaina teitä silmiin, ja te häviätte pian tästä hyvästä maasta, jonka Herra, teidän Jumalanne, on teille antanut.” (Joos. 23:13.)
Minulle se, että oletin joutuvani aiheuttamaan ongelmia vartijatovereilleni, oli ansa, joka olisi voinut houkutella minut juomaan alkoholia. Valitsin kuitenkin oikein, ja olin valmis noudattamaan viisauden sanaa seurauksista huolimatta.
Opin kokemuksistani armeijassa, että Herra siunaa ja suojelee lapsiaan, jos me olemme rohkeita ja lujia (ks. Joos. 1:6). Hän esimerkiksi varjeli israelilaisia, kun nämä ylittivät Jordanin. Mutta ensin papit, jotka kantoivat liitonarkkua, osoittivat uskonsa ja rohkeutensa astumalla tulvivaan jokeen. Vasta sitten Herra pysäytti vedet ja patosi joen kuin muuriksi (ks. Joos. 3:13–17).
Ollaksemme rohkeita ja lujia meidän pitää pysyä uskollisina Herralle (ks. Joos. 1:6; 23:8). Me pysymme uskollisina Herralle, kun tutkimme pyhiä kirjoituksia yksin ja perheen kanssa, pidämme omat rukoukset ja perherukoukset ja perheillan. Me pysymme uskollisina Herralle myös, kun nautimme sakramentin, pidämme kutsumuksemme kunniassa, käymme usein temppelissä, pidämme käskyt ja langettuamme teemme parannuksen. Nämä tavat sallivat Pyhän Hengen olla kanssamme ja auttavat meitä huomaamaan pyydyksiä ja ansoja ja välttämään ne.
”Siitä alkaen kun olemme hyvin nuoria, hoidostamme vastuussa olevat antavat ohjeita ja sääntöjä varmistaakseen turvallisuutemme”, on presidentti Thomas S. Monson sanonut. ”Elämä olisi meille kaikille yksinkertaisempaa, jos me noudattaisimme täysin sellaisia sääntöjä. – –
Kuuliaisuus on profeettojen tunnusmerkki. Kautta aikojen se on tuonut heille voimaa ja tietoa. Meidän on välttämätöntä ymmärtää, että meilläkin on oikeus tähän voiman ja tiedon lähteeseen. Se on meidän jokaisen ulottuvilla heti tänään, kun noudatamme Jumalan käskyjä.”1
Kulkekaa eteenpäin uskossa
Pian sen jälkeen kun presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin presidentti, oli kutsuttu johtavaksi auktoriteetiksi, hän meni vanhin Harold B. Leen (1899–1973) luo kysymään neuvoa. Presidentti Packer muisteli:
”Hän kuunteli hyvin tarkoin ongelmani ja ehdotti, että menisin tapaamaan presidentti David O. McKayta [1873–1970]. Presidentti McKay neuvoi minulle suunnan, jota kohti minun oli edettävä. Olin erittäin halukas olemaan kuuliainen, mutta mielestäni minulla ei ollut mitään mahdollisuutta toimia hänen neuvonsa mukaan.
Palasin vanhin Leen luo ja kerroin hänelle, etten katsonut itselläni olevan mahdollisuutta toimia saamani neuvon mukaan. Hän sanoi: ’Sinun ongelmasi on se, että haluat nähdä lopputuloksen jo alussa.’ Vastasin, että haluaisin ainakin nähdä askeleen tai kaksi eteenpäin. Silloin sain elinikäisen opetuksen. ’Sinun on opittava kulkemaan valon reunalle asti ja sitten muutama askel pimeydessä; silloin valo ilmaantuu ja valaisee tietä edessäsi.’”2
Me taivaallisen Isän lapset haluamme toisinaan ymmärtää yksityiskohtaisesti asiat, jotka meidän täytyy hyväksyä tai toteuttaa uskossa. Meidän ei kuitenkaan tarvitse ymmärtää kaikkea. Meidän pitää vain astua eteenpäin kuten Herra on pyytänyt meitä tekemään ja kuten israelilaisten papit tekivät astuessaan tulvivaan Jordaniin. Vaikka emme voikaan nähdä tai ymmärtää kaikkea, Herra auttaa meitä kulkemaan kuivalla maalla, jos olemme rohkeita ja lujia.
Meillä on voima pysyä rohkeina, kun elämme Hänen sanojensa mukaan – etsimme Hänen opastustaan pyhistä kirjoituksista ja Hänen palvelijoiltaan ja noudatamme sitä. Niin, me elämme ”vihollisen alueella”3, mutta vihollinen ei kykene voittamaan Herraa Vapahtajaamme, joka lähetettiin auttamaan meitä ja pelastamaan meidät.
Minä tiedän, että me voimme olla Jeesuksen Kristuksen todellisia opetuslapsia pysymällä ”kuuliaisina ja lujina Jumalamme opissa”4. Kun me osoitamme rohkeutta tehdä niin, me seisomme pyhissä paikoissa siitä riippumatta, missä olemme.