Kunnes taasen kohdataan
Korvasin pelkoni uskolla
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Mitä jos en koskaan löytäisi ketään, jonka kanssa seurustella, enkä koskaan menisi naimisiin?
Kun paras ystäväni näki minut, hän tiesi heti, että jotakin oli sattunut. ”Me erosimme”, sanoin hänelle hiljaa. Olin tulossa kotiin käytyäni pitkän keskustelun miehen kanssa, jonka kanssa olin seurustellut. Vaikka surimme eroa, olimme kumpikin sitä mieltä, että se oli meille oikea ratkaisu.
Mutta kun viikot kuluivat, aloin epäillä päätöstäni. Mitä jos en koskaan löytäisi ketään, jonka kanssa seurustella, enkä koskaan menisi naimisiin? Mitä jos olin tehnyt liian suuren numeron yhteensopimattomuudestamme?
Tunsin itseni niin yksinäiseksi ja epävarmaksi, että ajattelin jopa katsoa, olisiko hän halukas yrittämään kanssani uudemman kerran. Olin, kuten vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista kuvaili, ”tyytymätön nykyisiin olosuhteisiin ja [näin tulevaisuuden] vain kolkkona”1.
Eräänä iltana muutama viikko eromme jälkeen luin Vapahtajan ylösnousemuksesta. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että kolmantena päivänä siitä kun Vapahtaja oli laskettu hautaan, uskollisia seuraajia meni haudalle voidellakseen Hänen ruumiinsa tuoksuöljyillä. Mutta he huomasivat, että haudan sulkeva kivi oli vieritetty pois ja ruumis oli poissa. Sitten heille ilmestyi kaksi enkeliä, jotka sanoivat: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.” (Luuk. 24:5–6.)
Enkelien kysymys vaikutti minuun äkkiä hyvin voimakkaasti. En ollut koskaan ajatellut sitä, miltä Jeesuksen haudalle tulijoista kenties on tuntunut, kun he ovat tajunneet etsivänsä Vapahtajaansa väärästä paikasta. En ollut koskaan ajatellut, millainen haaste heille on varmastikin ollut uskoa, että Jeesus oli jättänyt taakseen haudan kalman ja oli ylösnoussut kirkkaudessa.
Pyhien kirjoitusten kohta oli lempeä nuhde. Tajusin, että Vapahtajan ystävien tavoin minäkin etsin lohtua väärästä paikasta. Menneisyydessä vellominen ja eilisten turhaan haikaileminen2 eivät lohduttaneet minua eivätkä motivoineet minua rakentavaan toimintaan. Oivalsin, että minun täytyi lakata katsomasta menneiden kokemusten hautaan. Minun täytyi korvata pelkoni uskolla ja luottaa siihen, että Vapahtaja pystyisi luomaan elämää menneisyyteni kokemuksista.
Mietin tuota pyhien kirjoitusten kohtaa usein, kun huomaan katuvani tekemiäni valintoja tai kaipaavani paluuta taakse jääneisiin hetkiin. Vapahtajan ansiosta me voimme aloittaa uudelleen. Vapahtajan ansiosta me voimme ”[katsoa] taakse saadaksemme itsellemme kokemusten hehkuvan hiilloksen mutta emme niiden tuhkaa”, koska tiedämme, että ”menneisyydestä on määrä oppia mutta siellä ei pidä elää”3. Sen sijaan että tuhlaisimme aikaa katumukseen voimme katsoa uskoen tulevaisuuteen.