Mitä laulaisin?
David M. Flitton, Utah, USA
Kuvitus Bradley Clark
Palvellessani lähes 40 vuotta sitten kokoaikaisena lähetyssaarnaajana Levinin kaupungissa Uudessa-Seelannissa säestin joka tiistai pianolla Alkeisyhdistyksen lapsia. Muistan hyvin ne suurenmoiset tunteet, joita minulla oli niitä lapsia kohtaan, kun lauloimme yhdessä evankeliumista kertovia Alkeisyhdistyksen lauluja.
Helmikuussa 2013 palasin Uuteen-Seelantiin viettämään lomaa. Koska olen innokas patikoija, ilmoittauduin kuuluisalle Milford Trackin nelipäiväiselle patikointiretkelle Fiordlandin kansallispuistoon Eteläsaarella.
Minun lisäkseni mukana oli 3 amerikkalaista ja 37 muuta patikoijaa eri puolilta maailmaa, kuten Australiasta, Brasiliasta, Englannista, Israelista, Saksasta, Suomesta ja Uruguaysta. Seikkailumme aikana jaoimme ajatuksia, kokemuksia ja mielipiteitä siinä määrin kuin kieliesteiltämme pystyimme. Ei kestänyt kauankaan, kun kulttuurieromme ja ennakkokäsityksemme häipyivät keskinäisten siteiden vahvistuessa.
Kolmannen patikointipäivän lopussa yksi patikoijista halusi vahvistaa syvenevää ystävyyttämme. Hän ponkaisi pystyyn ja ilmoitti, että meidän tulisi pitää kykyjen ilta. Hän sanoi aloittavansa illanvieton. Hän päätti esitellä kertojankykyjään, joita hän oli harjoitellut toimistossaan Kesareassa Israelissa. Hänen kertomuksensa sujui hyvin, joten hän ilmoitti kertovansa toisenkin kertomuksen. Mutta kun hän esitti joitakin sopimattomia huomautuksia, tajusin, että ilta voisi helposti kääntyä vähemmän kohottavaksi.
Hänen kertoessaan tunsin voimakasta innoitusta laulaa ryhmälle. Mutta mitä voisin laulaa uusille eri puolilta maailmaa tulleille ystävilleni? Sain hyvin selkeän vastauksen: ”Oon lapsi Jumalan” (MAP-lauluja, 187).
Olin huolissani, mutta turvauduin muistoihini ja rakkauteeni Alkeisyhdistyksen lapsia kohtaan Uudessa-Seelannissa. Nousin seisomaan ja selitin, että laulaisin erityisen laulun, jota olin laulanut lähes 40 vuotta sitten lasten kanssa Uudessa-Seelannissa. Selitin, että olin ollut lähetyssaarnaaja, olin opettanut näitä lapsia ja olin oppinut rakastamaan heitä. Sitten pidin mielessäni rukouksen pyytäen apua, että voisin laulaa tavalla, joka siunaisi ryhmää.
Laulu meni hyvin, ja sen jälkeen tunsin Hengen vaikutuksen. Uudet ystäväni hymyilivät, ja laulu tuntui avaavan heidän sydämensä. Ennen pitkää muutkin nousivat ja alkoivat esitellä musiikillisia kykyjään. Neljän naishenkilön ryhmä, joka ei ollut aiemmin halunnut osallistua, lauloi valikoiman kirkkokuoronsa lauluja. Eräs patikoija opetti meille juutalaisen kansanlaulun.
Kun ilta oli päättymäisillään, kaunis nuori nainen Australiasta lauloi kolme laulua äidinkielellään maoriksi. Taivaallisen Isämme Henki oli todellakin laskeutunut yllemme ja auttanut meitä ymmärtämään, että me olemme kaikki Jumalan lapsia, emme vain eri maista tulleita ”vieraita ja muukalaisia” (Ef. 2:19).
Olen kiitollinen noille pienen Levinin kaupungin Alkeisyhdistyksen lapsille, jotka omalta osaltaan juurruttivat minuun sitä totuutta, että me kaikki olemme taivaallisen Isämme lapsia. Olen myös iloinen siitä, että nuo muistot antoivat minulle rohkeutta esittää todistukseni laulamalla.