Toimikaa tässä maassa ikään kuin vuosia
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Merivirtojen tavoin Jumalan jumalallinen vaikutus voi ohjata meitä kohti sitä suunnitelmaa, joka Hänellä on meidän elämällemme.
Monien muiden tavoin minäkin unelmoin lapsena siitä, mikä minusta tulisi isona. Omalla kohdallani olin vakuuttunut siitä, että minusta tulisi palomies kuuhun. Viisivuotiaassa mielessäni en osannut mitenkään kuvitella elämäni muotoutuvan millään muulla tavalla. Luulenpa, että useimmilla meistä oli lapsuudessa unelmia siitä, millaista elämämme olisi, kun olisimme aikuisia. Luulisin myös, että useimmat meistä ovat jossakin vaiheessa tarkastelleet elämäänsä ja huudahtaneet: ”Enpä olisi uskonut, että kävisi näin!”
Kaksi pyhien kirjoitusten kohtaa auttavat meitä katsomaan elämäämme oikeasta näkökulmasta. Ensimmäinen:
”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.
Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella.” (Jes. 55:8–9.)
Toinen: ”[Jumala] ei tee mitään, mikä ei olisi maailman hyödyksi, sillä hän rakastaa maailmaa” (2. Nefi 26:24).
Näissä pyhien kirjoitusten kohdissa meille opetetaan, että kaikki, mitä taivaallinen Isä tekee, on lopulta meidän hyödyksemme, vaikka emme pystykään ymmärtämään, miksi. Ja koska Jumalan ajatukset ja tiet ovat korkeammalla kuin meidän, meidän pitää kohottaa elämäämme niin, että se on enemmän sopusoinnussa Hänen meitä varten laatimansa suunnitelman kanssa.
Matkamietteitä
Puhumme aina joskus siitä, että israelilaiset kulkivat erämaassa 40 vuotta, ennen kuin heidän sallittiin päästä luvattuun maahan. Pilvi tai tulipatsas jäi paikalleen telttamajan ylle, kun heidän oli määrä pysähtyä, ja kun se liikkui, leiri seurasi sitä (ks. 4. Moos. 9:15–18, 21–23). Luulenpa, että he viettivät 40 vuotta erämaassa myös miettien – miettien, milloin he lähtisivät liikkeelle, milloin ja missä he pysähtyisivät ja milloin he pääsisivät viimein luvattuun maahan.
Tässä kertomuksessa on paljon vertauskuvallisuutta. Kun me kukin kuljemme läpi oman kuolevaisuuden erämaamme, me haluamme päästä ”luvattuun maahan” eli elää Jumalan luona iankaikkisesti. Hän on luvannut johdattaa meidät sinne. Ja vaikka jokaisen ihmisen täytyy kulkea samaa reittiä – olla kuuliainen, tehdä parannus, ottaa vastaan pappeuden toimitukset ja kestää uskollisesti – jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuinen.
Vanhin Richard G. Scott kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Herra on antanut elämäänne jumalallisen vaikutuksen virtoja, jotka johtavat teidät noudattamaan sitä yksilöllistä suunnitelmaa, jonka Hän haluaa teidän toteuttavan täällä maan päällä. Pyrkikää Hengen avulla tunnistamaan tämä ohjaus ja noudattakaa tarkoin sitä suuntaa, jonka Herra on asettanut elämällenne. Mukautukaa siihen. Päättäkää seurata sitä omasta halustanne ja vapaasta tahdostanne.”1
Miettikää, kumpi oli Israelin leirille vaikeampaa: viettää vuosi epämiellyttävässä paikassa vai lähteä mukavasta paikasta kahden päivän jälkeen? Uskon, että kumpikin tapahtuma koetteli heidän uskoaan.
Niin on meidänkin laitamme. Emme ehkä ole tyytyväisiä olosuhteisiimme ja siksi kulutamme aikaa miettien, milloin tilanne muuttuu. Tai kenties mukavaan rutiiniimme tulee jokin odottamaton muutos. Se, kuinka päätämme suhtautua näihin kokemuksiin, ratkaisee suurelta osin onnellisuutemme. Ja jos kulutamme elämämme vaelluksen vain miettimiseen, me saatamme jäädä vaille suurenmoisia tilaisuuksia kasvaa hengellisesti.
Tehtävään tarttukaa vain
Keväällä 1831 pyhät alkoivat kokoontua Kirtlandiin Ohion osavaltioon. Eräs jäsen nimeltään Leman Copley suostui antamaan Colesvillesta New Yorkin osavaltiosta tulleelle ryhmälle luvan asettua maatilalleen Thompsoniin, joka oli vähän matkan päässä Kirtlandista. Toukokuussa 1831 Herra antoi profeetta Joseph Smithille seuraavan ilmoituksen:
”Ja minä pyhitän sille tämän maan vähäksi aikaa, kunnes minä, Herra, huolehdin siitä muuten ja käsken sen lähteä täältä;
eikä hetkeä eikä päivää ole sille annettu, minkä vuoksi se toimikoon tässä maassa ikään kuin vuosia, niin se kääntyy sille sen hyväksi” (OL 51:16–17, kursivointi lisätty).
Samaan tapaan kuin israelilaiset seurasivat erämaassa pilveä, nämä pyhät tiesivät, etteivät he olisi pysyviä asukkaita Copleyn maatilalla. Jossakin vaiheessa he jatkaisivat matkaa. Mutta riippumatta siitä, kuinka kauan he pysyisivät paikoillaan, heidän piti toimia ikään kuin he olisivat siellä vuosia.
Miksi Herra siis antoi heille tämän neuvon? Jotkut olivat kenties lannistuneet asuessaan vankkureissa tai teltassa mutaisella pellolla ja nähdessään muiden elävän paremmissa olosuhteissa. Herran neuvo todennäköisesti muutti heidän näkökulmansa lannistumisesta toivoksi.
Samalla tavoin kun me näemme muita, joilla on sitä, mistä me unelmoimme – mukava perhe, koti, työpaikka ja selkeä suunta elämässä – mekin saatamme lannistua. Jos esimerkiksi tiedämme, ettemme asu seurakunnan alueella pitkään, saatamme ajatella: ”Miksi vaivautuisin ottamaan vastaan tehtävän? Miksi tutustuisin kehenkään?” Saatamme silti käydä kirkossa, mutta emme saa kaikkea sitä, mitä voisimme saada tuosta kokemuksesta. Jos kulutamme elämämme keskittymällä siihen, mitä meillä ei ole, emme kenties osaa olla todella kiitollisia siitä, mitä meillä on.
Kuten laulamme yhdessä kirkon lauluista, ”päivä mahdollisuuksia täynnä on, tieni varrella työtä ain. Jätä en huomiseen, sano: ’Joskus sen teen’, vaan tehtävään tartun vain.”2
Kun me ”[toimimme] tässä maassa ikään kuin vuosia”, me alamme huomata tilaisuuksia, joita emme ole nähneet aiemmin. Saatamme myös nähdä, etteivät jotkin noista tilaisuuksista kenties koskaan enää tule kohdallemme. Silloin ajattelemme: ”Niin kauan kuin olen täällä, aion mennä mukaan, tehdä parhaani ja päättää olla onnellinen. Minulla on edelleen tulevaisuudentoiveita, mutta niiden toteutumista odotellessa haluan tehdä täällä jotakin hyvää.” On eri asia vain kävellä rantavedessä kuin mennä oikeasti uimaan.
Kuten kävi ilmi, pyhät eivät viipyneet Thompsonissa kovinkaan pitkään. Leman Copley rikkoi lupauksensa eikä antanutkaan pyhien jäädä mailleen. Herra lähetti lopulta nämä pyhät Missouriin, mutta he tekivät parhaansa asuessaan tuon maanviljelijän pellolla, ja Herra siunasi heitä sen johdosta.
Presidentti Dieter F. Uchtdorf, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, on sanonut: ”Nykytilanteemme syviä laaksoja voi toisinaan ymmärtää vasta, kun niitä katsoo uudelleen tulevaisuutemme kokemusten vuorilta. Usein pystymme näkemään Herran käden omassa elämässämme vasta kauan sen jälkeen kun koettelemukset ovat menneet ohi. Elämämme vaikeimmat hetket ovat usein välttämättömiä rakennuspalikoita, jotka muodostavat luonteemme perustan ja tasoittavat tietä tuleville mahdollisuuksille, ymmärrykselle ja onnelle.”3
Älkää antako mielenne kääntyä takaisin
Joskus joudumme vaikeuksiin, kun teemme itsepäisesti asioita oman aikataulumme mukaan emmekä luota Herran ajoitukseen.
Miettikää Lehin lähtöä Jerusalemista Lamanin ja Lemuelin näkökulmasta. Heidän mukava elämänsä keskeytyi äkkiä, kun Lehi sanoi, että perheen oli paettava, koska Jerusalem hävitettäisiin. Niin he lähtevät erämaahan – mutta joutuvat pian palaamaan ja hakemaan pronssilevyt Labanilta. Pitikö heidän raahustaa karun erämaan halki vain, jotta Laban varastaisi heidän kalleutensa ja yrittäisi surmata heidät? Minäkin olisin ollut poissa tolaltani!
Kaiken kukkuraksi Lamanin ja Lemuelin suuttumusta lisäsi luultavasti se, että he huomasivat Jerusalemin näyttävän samalta kuin aiemmin. En tiedä, odottivatko he palatessaan näkevänsä savuavan kraatterin, mutta voin kuvitella, mitä he ajattelivat: ”Eikö Jerusalemin pitänyt tuhoutua? Miksi me tuhlaamme aikaamme erämaassa, kun täällä kaikki on aivan entisellään?” Joka tapauksessa kaikki nämä asiat johtivat pian siihen, että he pieksivät Nefin ja Samin (ks. 1. Nefi 3:29).
Kun asiat eivät suju siten kuin niiden mielestämme pitäisi; kun ajattelemme, ettei tulipatsas varmasti koskaan liiku riittävän nopeasti; kun katsomme ympärillemme ja näemme vain maanviljelijän pellon, mekin saatamme lannistua siihen pisteeseen, että Lamanin ja Lemuelin tavoin me soimaamme uskoamme ja puramme turhautumisemme Jumalaan.
Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on opettanut: ”Kun me olemme turhan kärsimättömiä kaikkitietävän Jumalan aikataulun suhteen, me todellisuudessa annamme ymmärtää, että me tiedämme, mikä on parasta. Eikö olekin outoa – me rannekellojen käyttäjät pyrimme neuvomaan Häntä, joka valvoo kosmisia kelloja ja kalentereita.”4
Tietenkään elämä ei ole aina helppoa, enkä tiedä ketään – oma itseni mukaan luettuna – joka sanoisi, että elämässä on käynyt juuri niin kuin he kuvittelivat. Mutta tiedän myös monia ihmisiä, jotka sanoisivat, että kaikesta huolimatta he ovat tyytyväisiä nykyiseen elämäänsä – vaikka heistä ei tullutkaan aikuisena palomiestä kuuhun!
Me saamme tuon myönteisen näkökulman, kun seuraamme uskollisesti ja myönteisinä Herraa omassa erämaassamme. Tehdessämme niin me huomaamme jonakin päivänä, että kokemuksemme erämaassa ei ollut läheskään niin paha kuin luulimme. Saatamme jopa myöntää, että se oli täysin vaivan arvoista. Jokaiselle meistä Herra sanoo:
”Jatkakaa sen tähden kärsivällisesti, kunnes teistä tehdään täydellisiä.
Älkää antako mielenne kääntyä takaisin, ja kun olette arvollisia, minun hyväksi näkemänäni aikana te saatte nähdä ja tietää.” (OL 67:13–14.)