”Marttyyrit, jotka säilyttivät uskon”, Liahona, huhtikuu 2022.
Kertomuksia Saints-kirjasarjan osasta 3
Marttyyrit, jotka säilyttivät uskon
Kuvitus Greg Newbold
Kesällä 1915 Rafael Monroy palveli noin neljänkymmenen pyhän muodostaman seurakunnan johtajana San Marcosissa Hidalgossa Meksikossa. Heinäkuun 17. päivänä ryhmä kapinallisjoukkoja valtasi kylän, perusti päämajan kaupungin keskustassa sijaitsevaan suureen taloon ja vaati Rafaelia, vaurasta karjankasvattajaa, toimittamaan heille naudanlihaa. 1
Toivoen rauhoittavansa joukkoja Rafael antoi heille lehmän teurastettavaksi. 2 Kun Rafael oli toimittanut lehmän, jotkut hänen naapureistaan alkoivat puhua kapinallisten kanssa. Yksi naapuri, Andres Reyes, oli tyytymätön pyhien kasvavaan määrään alueella. Monet meksikolaiset vastustivat ulkomaisia vaikutteita maassaan, ja Andres ja muut kaupunkilaiset paheksuivat sitä, että Monroyt olivat jättäneet katolisen uskonsa ja liittyneet kirkkoon, joka yhdistettiin laajalti Yhdysvaltoihin. 3
Tämän kuultuaan sotilaat seurasivat Rafaelia hänen kotiinsa ja pidättivät hänet juuri, kun hän oli istumassa aamiaiselle. He määräsivät hänet avaamaan perheensä myymälän ja väittivät, että hän ja hänen amerikkalainen lankonsa olivat Carrancistan armeijan everstejä, jotka piilottelivat aseita käyttääkseen niitä zapatisteja vastaan.
Rafael ja sotilaat löysivät myymälästä Vicente Moralesin, toisen kirkon jäsenen, joka teki satunnaistöitä. Sotilaat uskoivat myös hänen olevan Carrancistan sotilas, pidättivät hänet ja alkoivat penkoa myymälää etsiessään aseita. Rafael ja Vicente vakuuttivat olevansa viattomia ja vannoivat kapinallisille, etteivät he olleet vihollisia.
Sotilaat eivät uskoneet heitä. ”Jos ette anna meille aseitanne”, he sanoivat, ”me hirtämme teidät korkeimpaan puuhun.”
Sotilaat veivät nämä kaksi miestä korkean puun luo ja kiinnittivät köydet sen vahvoihin oksiin. Sitten he pujottivat hirttosilmukat heidän kaulaansa. Sotilaat sanoivat, että jos Rafael ja Vicente luopuisivat uskonnostaan ja liittyisivät zapatisteihin, heidät vapautettaisiin.
”Uskontoni on minulle rakkaampi kuin henkeni”, Rafael sanoi, ”enkä voi hylätä sitä.”
Sotilaat vetivät köysistä, kunnes Rafael ja Vicente roikkuivat kaulastaan ja menettivät tajuntansa. Sitten kapinalliset päästivät köydet, saivat miehet virkoamaan ja jatkoivat heidän kiduttamistaan. 4
Myymälässä kapinalliset jatkoivat aseiden etsimistä. Rafaelin äiti Jesusita ja vaimo Guadalupe vakuuttivat, ettei aseita ollut. ”Poikani on rauhallinen mies!” Jesusita sanoi. ”Ellei olisi, luuletteko, että olisitte löytäneet hänet kotoaan?” Kun sotilaat jälleen vaativat nähdä perheen aseet, Monroyt ottivat esiin Mormonin kirjan ja Raamatun.
”Eivät nuo ole aseita”, kapinalliset sanoivat.
Samaan iltapäivään mennessä zapatistit olivat vieneet Rafaelin ja Vicenten päämajaansa, jossa he pitivät vankeina myös Rafaelin sisaria Jovitaa, Lupea ja Nataliaa. Lupe järkyttyi Rafaelin kunnosta. ”Rafa, sinulla on verta kaulallasi”, hän sanoi Rafaelille. Rafael käveli huoneessa olevan pesualtaan luo ja pesi kasvonsa. Hän näytti rauhalliselta eikä vaikuttanut vihaiselta kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Myöhemmin Jesusita toi lapsilleen ruokaa. Ennen Jesusitan lähtöä Rafael ojensi hänelle kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut eräälle tuntemalleen zapatistakapteenille ja jossa hän pyysi tämän apua syyttömyytensä todistamiseksi. Jesusita otti kirjeen ja lähti etsimään kapteenia. Sitten Monroyt ja Vicente siunasivat ateriansa, mutta ennen kuin he ehtivät syödä, he kuulivat askelten ja aseiden kolinaa oven ulkopuolelta. Sotilaat huusivat Rafaelia ja Vicenteä, ja nämä kaksi poistuivat huoneesta. Ovella Rafael pyysi sisartaan Nataliaa tulemaan ulos kanssaan, mutta vartijat työnsivät Natalian takaisin sisälle.
Siskot katsoivat toisiaan sydän jyskyttäen. Heidän ympärilleen laskeutui hiljaisuus. Sitten laukaukset halkaisivat yön. 5
Kuullessaan kohtalokkaat laukaukset Jesusita de Monroy oli ollut matkalla puhumaan kapinallisjohtajan kanssa yönä, jolloin zapatistit hyökkäsivät San Marcosiin. Hän oli toivonut, että kapinallisten johtaja voisi auttaa häntä vapauttamaan vangitut lapsensa. Kun hän kiiruhti takaisin vankilaan, hän löysi poikansa Rafaelin ja hänen kirkkoon kuuluvan toverinsa Vicente Moralesin kuolleina, kapinallisten luotien uhreina.
Vasemmalta: Rafael Monroy sylissään tyttärensä María Concepción, Rafaelin vaimo Guadalupe Hernández de Monroy, Rafaelin sisko Natalia, hänen äitinsä Jesusita Monroy sekä Rafaelin siskot Jovita ja Lupe.
Vuosi pojan kuoleman jälkeen Jesusita asui yhä San Marcosissa. Heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina vuonna 1916 pyhät pitivät todistuskokouksen, ja jokainen seurakunnan jäsen todisti evankeliumista ja sen heille antamasta toivosta. Sitten, heinäkuun 17. päivänä, murhien vuosipäivänä, he kokoontuivat jälleen muistamaan marttyyrejä. He lauloivat laulun Jeesuksen Kristuksen toisesta tulemisesta, ja Casimiro Gutierrez luki luvun Uudesta testamentista. Eräs toinen seurakuntalainen vertasi Rafaelia ja Vicenteä marttyyri Stefanokseen, joka kuoli todistaessaan Kristuksesta. 6
Jesusita pysyi uskon tukipilarina perheelleen. ”Murheemme ovat olleet raskaita”, hän kirjoitti kirjeessä, ”mutta uskomme on vahva, emmekä koskaan hylkää tätä uskontoa.” 7