Kuljin eteenpäin toisen avioeroni jälkeen

Logan Steele

Yksi yksinkertainen neuvo auttoi minua jatkamaan eteenpäin, kun en tiennyt, mitä tehdä seuraavaksi.

Olin täydellisessä pimeydessä vanhempieni kodin vierashuoneessa, hautautuneena petivaatekasan alle. Saattoi olla keskipäivä tai keskiyö; olin menettänyt täysin ajantajun. Kaikki omaisuuteni oli heitetty muuttolaatikoihin, jotka olivat nyt pinottuina sänkyni viereen horjuvaksi torniksi. Olin eroamassa toista kertaa neljän vuoden sisällä, ja se oli minulle ihan liikaa.

Epätoivon loukussa

Toisen avioliittoni loppu oli kauhea ajanjakso, joka oli täynnä ahdistusta, epävarmuutta ja eri hotelleissa asumista. En tiennyt, mitä tehdä. En tuntenut pystyväni tekemään juuri mitään muuta kuin makaamaan peittojen alla ja yrittämään olla tuntematta enää mitään.

Olin aiemminkin kokenut vaikeita aikoja, mutta tämä päivä oli erilainen. En halunnut mennä kirkkoon tai lukea pyhiä kirjoituksia – tai edes nousta vuoteesta. Jopa rukoileminen vei minulta enemmän kuin tunsin pystyväni antamaan. Makasin sängyssä ja rukoilin, että haluaisin rukoilla, ja siinä kaikki. Olin ehdottomasti epätoivon syövereissä.

Perheeni ja muut, jotka välittivät minusta, halusivat auttaa mutta eivät yksinkertaisesti tienneet miten. He yrittivät piristää minua, tuoda minulle ruokaa tai vakuuttaa, että kaikki järjestyisi. En kuitenkaan ollut vielä valmis kuulemaan sitä. Kenen tahansa oli lähes mahdotonta auttaa, koska en itsekään tiennyt, millaista apua tarvitsin. Sitä voi tuntea olonsa musertuneeksi, kun tietää, mitä kaikkea on tehtävä voittaakseen tiellään olevat esteet. Mutta minun tilanteeni oli hyvin erilainen, sillä minulle ei alkanut edes valjeta, mitä tehdä seuraavaksi.

Ensimmäinen avioeroni oli tuhoisa isku, ja siitä toipumiseen minulta vaadittiin kokonainen vuosi uuvuttavia ponnisteluja. Mutta jotenkin pääsin tolpilleni ja pystyin lopulta toimimaan taas. Niin ei ollut tällä kertaa. Minulla ei ollut voimia aloittaa taas alusta. Sillä hetkellä olin henkisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti täysin uupunut.

Äkkiä mieleeni palasi muisto vuosien takaa.

”Tartu vain yhteen asiaan”

Olin jättänyt kirkon teini-ikäisenä, koska en uskonut sen olevan totta. Lakkasin jopa uskomasta Jumalaan. Sitten parissakymmenissä koin kääntymyksen ja tiesin, että kirkko on totta. Muistan tunteneeni intoa oivaltaessani evankeliumin totuuden. Tuo into kesti vain noin minuutin, kunnes vatsani kääntyi ylösalaisin sen vakavaksi tekevän todellisuuden edessä, että kääntymykseni johdosta koko elämäni pitäisi panna uusiksi. Kuinka muuttaa lähes kaikki elämästään ja tulla ihmiseksi, jollainen tietää, että pitäisi olla?

Tuona päivänä parikymppisenä soitin isoisälleni. Tiesin, että voisin luottaa hänen ohjeisiinsa tämän ongelman korjaamiseksi. Hän kuunteli huolenaiheitani siitä, miten muuttaisin koko elämäni, kun en ollut varma, kuinka sen tekisin. Sitten hän sanoi: ”Tartu vain yhteen asiaan. Valitse yksi asia, työstä sitä, ja kun olet valmis, valitse toinen. Muuta sinun ei tarvitse tehdä.”

En tiedä, mitä olin odottanut kuulevani, mutta en sitä. Minun piti olla niin paljon parempi kuin olin, ja ajattelin, että yhden asian muuttaminen kerrallaan ei läheskään riittäisi. Mutta jotenkin, jossakin ohikiitävässä hengellisen kypsyyden hetkessä, päätin noudattaa hänen neuvoaan. Kun kirkkoon palatessani edessä oli aivan valtava määrä muutoksia, mikä asia minun pitäisi valita ensimmäiseksi? Tuon meille kaikille tutun luettelon (käy kirkossa, lue pyhiä kirjoituksia, rukoile, maksa kymmenykset, palvele kirkon tehtävässäsi jne.) paino oli jo itsessään musertava.

Tiesin, että minun olisi vaikea muuttaa niin monia asioita, enkä ollut vielä tuntenut olevani tarpeeksi vahva käydäkseni käsiksi niihin. Niinpä päätin valita yhden asian, jonka voisin tehdä – jonkin tärkeän mutta pienen. Se veisi minut sille tielle, jolla halusin olla, ja voisin rakentaa menestykseni varaan.

Rivi rivin päälle

Vuosia myöhemmin, kun minulla ei ollut voimia pitää yksinkertaista rukousta toisen avioeroni jälkeen, Pyhä Henki toi mieleeni tuon muiston.

Kun makasin edelleen liikkumatta puuvillaisen petivaatesuojamuurini sisällä ja muistelin tuota neuvoa, tiesin, että Henki antoi minulle ohjausta, jota voisin soveltaa nykyiseen tilanteeseeni. Ehkä voisin tehdä yhden asian. Sen ei tarvinnut olla mitään isoa, mutta sen oli oltava jotakin. Ensimmäinen asia, joka minun piti tehdä, oli nousta ylös sängystä. Niinpä tein sen – muutaman minuutin kuluttua vedin peitot päältäni ja nousin ylös. Sitten palasin takaisin peittojen alle. Mutta se ei haitannut, koska olin tehnyt sen yhden asian, jonka olin valinnut. Pidin sitä tavoitteenani vielä muutaman päivän ajan ennen seuraavan asian valitsemista, ja jatkoin sen pohjalta.

Ymmärrän nyt, että isoisän ohje oli enemmän kuin pelkkä hyvä neuvo. Pyhissä kirjoituksissa opetetaan: ”Sillä katso, näin sanoo Herra Jumala: Minä annan ihmislapsille rivin rivin päälle, opetuksen opetuksen päälle, vähän täällä ja vähän tuolla; ja siunattuja ovat ne, jotka kuulevat minun opetuksiani ja kallistavat korvansa minun neuvoilleni, sillä he oppivat viisautta; sillä sille, joka ottaa vastaan, minä annan enemmän” (2. Nefi 28:30). Kokeilin sitä, koska luotin isoisääni. Se toimii, koska se on evankeliumin periaate. Me opimme ja kasvamme, kun opimme tulemaan paremmiksi muuttamalla yhtä asiaa kerrallaan.

Tämä olisi yleensä se kohta tarinassa, jossa kertoisin, miten hienoa elämäni on nykyään. Totuus on, että asiat ovat paremmin, mutta se ei ole ainoa totuus. Toinen totuus on, että Herra odotti minun yksinkertaisesti tekevän aivan parhaani kullakin hetkellä Hänen avullaan. Hän ymmärsi, että joinakin päivinä parhaani oli kirjaimellisesti voimien kerääminen sängystä nousemiseen. Kuten vanhin Dieter F. Uchtdorf kahdentoista apostolin koorumista on opettanut: ”Jumala haluaa ottaa teidät sellaisina kuin te olette juuri tällä hetkellä ja alkaa työskennellä teidän kanssanne. Tarvitsette vain auliin sydämen, halun uskoa ja luottaa Herraan.” ¹

Minä tunsin taivaallisen Isämme rakkautta ja hyväksyntää. Hän hyväksyy uhrini parantaa itseäni jatkuvasti rivi riviltä. Ponnistelu, vaikka se olisi kuinka epätäydellistä, on silti hyväksyttävää, jos se on paras ponnistukseni. Presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) on opettanut: ”Tehkää parhaanne. Vain sen me pyydämme teiltä. – – Herra ei odota teidän tekevän sen enempää. Tehkää vain aivan parhaanne.” ² Minun ei tarvinnut ikään kuin katkaisijaa kääntämällä muuttua täysin yhdessä yössä. Me edistymme rivi rivin päälle.

Pyrinpä sitten palvelemaan paremmin ympärilläni olevia ihmisiä tai yritän vain pysyä pystyssä, sillä on merkitystä, että yritän.

Herra on siellä

Ponnisteluistani toipua kahdesta avioerosta – ja kaikesta muusta, millä elämä on minua haastanut – olen oppinut kaksi keskeistä asiaa. Ensiksi, Herra rakastaa kaikenlaista vilpitöntä ponnistelua. ³ Toiseksi, Herra kohtaa sinut siellä, missä olet. Riippumatta siitä, missä vaiheessa olet toipumisen ja parantumisen tiellä, niin jos olet sillä tiellä, Hän on siellä.

Koska Vapahtaja on ottanut päälleen kaikki tuskamme ja murheemme, Hän tietää, mitä tarvitsemme, olipa se mitä tahansa. Vaikka emme tietäisi sitä itse, Hän tietää. Ja Hän auttaa meitä kulkemaan eteenpäin.

Kuulen usein muiden ilmaisevan kiitollisuutensa haasteista elämässään. Minä haluan tuntea kiitollisuutta vastoinkäymisistä. En ole vielä sellainen henkilö, mutta juuri nyt se on se asia, johon olen tarttunut. Työstän sitä, ja kun olen valmis, valitsen toisen.

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.