”Oletko sinä minun isäni?”, Liahona, joulukuu 2023.
Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Oletko sinä minun isäni?
”Ei ole suurempaa iloa kuin muiden palveleminen”, Nelson kertoi minulle.
Kuvitus Anastasia Suvorova
Joitakin vuosia sitten poikani Nelson soitti minulle jouluaattona. Edellisellä viikolla eräs asianajaja, joka ei puhunut espanjaa, oli pyytänyt häntä toimimaan tulkkina. Asianajajan asiakas, iäkäs mies, joka ei puhunut englantia, haki lastenlastensa huoltajuutta.
Oikeuskäsittelyn jälkeen Nelson toivotti asiakkaalle hyvää joulua. Mies vastasi, että sen vuoden joulu olisi surullista aikaa. Hänellä oli taloudellisia vaikeuksia ja perheen elättäminen oli vaikeaa. Lisäksi hänen 29-vuotias tyttärensä oli juuri kuollut ja jättänyt jälkeensä viisi pientä lasta, joista nuorin oli vasta kaksivuotias. Heidän isänsä oli vankilassa, joten asiakas ja hänen vaimonsa ottaisivat lapsenlapset hoiviinsa.
Nelson ja asianajaja olivat liikuttuneita miehen tilanteesta ja päättivät olla laskuttamatta häntä palveluistaan. Sitten Nelson kysyi lasten nimiä ja ikää sekä miehen osoitetta.
Sinä yönä Nelson ei saanut unta, kun hän mietti, miten hän voisi auttaa perhettä. Kun hän polvistui ja rukoili palavasti heidän puolestaan, hän tunsi innoitusta kirjoittaa kirjeen, selittää perheen tilannetta, kertoa lasten nimet ja iät sekä pyytää lahjoja lahjoituksena. Seuraavana päivänä hän jakoi kopioita kirjeestä tuomareille, asianajajille ja muille oikeustalon työntekijöille.
Vastaanotto oli niin suurenmoinen, että hän täytti pian lahjoilla autonsa tavaratilan ja istuimet. Ne, joilla ei ollut aikaa ostaa lahjoja, lahjoittivat perheelle rahaa.
”Mamá”, Nelson sanoi, ”maailmassa on paljon hyviä ihmisiä. Näkisitpä, kuinka he suhtautuivat! Pyysin vain yhtä lahjaa jokaiselle lapselle, mutta lahjoituksia tuli paljon enemmän.”
Nelson saapui perheen kotiin jouluaattona. Lapset olivat innoissaan ja onnellisia, kun he auttoivat häntä purkamaan lahjoja hänen autostaan. Heidän isoisänsä ja isoäitinsä vain pudistelivat epäuskoisina päätään.
Kun Nelson istuutui lepäämään hetkeksi ennen lähtöään, kaksivuotias tuli hänen luokseen ja kiipesi hänen syliinsä. Sitten hän kosketti Nelsonin kasvoja hellästi ja kysyi: ”Oletko sinä minun isäni?”
Se sai Nelsonin itkemään kiitollisena niistä, jotka olivat osaltaan piristäneet perheen joulua.
”Mamá”, hän sanoi, ”ei ole suurempaa iloa kuin muiden palveleminen. Olen kiitollinen siitä, että olen ollut välineenä Jumalan käsissä tämän hyvän perheen siunaamisessa.”
Nelsonin ilo kuvasti Vapahtajan opetusta siitä, että ”autuaampi on antaa kuin ottaa” (Ap. t. 20:35).