Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille
Merkityksen löytäminen odottamisesta
Kristus antaa meille voimaa ja armoa rakastaa siinä, missä olemme, sekä odottaa innolla tulevaisuutta.
Minulla on viisi isosiskoa, jotka kaikki menivät naimisiin vähän yli 20-vuotiaina. Kasvuvuosinani odotin elämäni näyttävän aivan samanlaiselta kuin heidän – mutta niin ei käynyt. Valmistuin yliopistosta ilman sulhasta tai vakavia seurustelumahdollisuuksia, aloitin uran, muutin takaisin vanhempieni luo vähäksi aikaa, matkustin, ostin talon, sain mahtavia kämppäkavereita ja kartoitin omaa suuntaani. En koskaan tuntenut jääneeni perheeni ulkopuolelle, mutta oli aikoja, jolloin tunsin olevani todellakin naimaton ja halusin siskojeni lailla aviomiehen ja lapsia.
Ja eikö Jumalakin halunnut sitä minulle?
En tietenkään ollut aina yksinäinen. Ja tiesin varmasti, ettei Jumala ollut hylännyt minua – minulla oli monia ihmeellisiä siunauksia elämässäni. Pystyin keskittymään hengelliseen ja henkiseen terveyteeni, tein vapaaehtoistyötä ja tapasin uskomattomia ihmisiä, ja minulla oli aikaa ja tarmoa palvella ainutlaatuisin tavoin. Kun tunsin lannistuvani, vakuutin itselleni, että opin ja kasvoin ja että Jumala oli tietoinen minusta.
Odottamisen arvoista
Viimein menin naimisiin, ja se oli ehdottomasti odottamisen arvoista. Muutama päivä häidemme jälkeen sain tämän hyvin selkeän ajatuksen: ”Olen todella kiitollinen odottamisesta. En vaihtaisi sitä mihinkään.”
Rehellisesti sanottuna tämä ilmoituksen hetki yllätti minut. Enkö olisi halunnut tavata miestäni paljon aikaisemmin? Minä olin kuitenkin parempi ihminen ja puoliso kaiken sen ansiosta, mitä olin oppinut ja kokenut odottaessani tätä iankaikkista siunausta. Ellei sitä aikaa olisi ollut, olisin menettänyt todella paljon kasvua.
Tietenkään yhden ihmisen ajoitus ei ole parempi tai huonompi kuin toisen. Avioliiton ajankohta on kiinni sinusta ja Jumalasta, ja kasvua voi tapahtua missä tahansa elämänvaiheessa – naimisissa tai naimattomana, lasten kanssa tai ilman jne. Ja minä jatkaisin oppimista ja kasvamista. Avioliitto ei tietenkään ole lopullinen päämäärä kasvussamme ja hengellisessä kehityksessämme. Mutta sain ratkaisevan tärkeitä kokemuksia, joita en todennäköisesti olisi saanut muissa olosuhteissa, ja olen kiitollinen siitä, kuinka ne ovat muovanneet sitä, millainen minä olen.
Tilaa tyytyväisyydelle ja toivolle
Eräänä iltana, vuosia ennen kuin tapasin tulevan aviomieheni, luin tämän pyhien kirjoitusten kohdan Kirjeestä filippiläisille: ”Olen oppinut tulemaan toimeen sillä, mitä minulla on. Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa.” (Fil. 4:11–12.)
Tämä pyhien kirjoitusten kohta hämmästytti minua. Paavali kirjoitti vaikeuksista, jotka olivat hyvin erilaisia kuin omani, mutta sanoma minulle oli, että on mahdollista kokea sekä rauhaa että onnea nykyisissä olosuhteissamme ja toivoa tulevaisuudesta – samanaikaisesti. Saatoin olla sekä kylläinen että nälkäinen. Saatoin elää täysillä ja olla kiitollinen ajasta, joka minulla oli naimattomana, ja saatoin toivoa avioliittoa ja tehdä työtä sitä kohti. Tilaa oli kummallekin.
Ja kuinka se oli mahdollista? Vastaus on seuraavassa jakeessa: ”Kestän kaiken [Kristuksen avulla], joka antaa minulle voimaa” (Fil. 4:13). Kristus antaa meille voimaa ja armoa rakastaa siellä, missä olemme, sekä odottaa innolla tulevaisuutta.
Älä tuhlaa odotusta
Olen palannut näihin pyhien kirjoitusten kohtiin yhä uudelleen. Ne soveltuvat niin paljoon muuhunkin kuin naimattomana olemiseen. Olemme jatkuvasti erilaisissa odotusvaiheissa elämässämme – odottamassa siunauksia tai vastauksia tai suuria elämänmuutoksia. Juuri nyt mieheni ja minä odotamme ja toivomme saavamme lapsia. Olen seurannut, kuinka siskot ja ystävät ovat tulleet raskaaksi ja saaneet lapsia, kun me olemme rukoilleet ja odottaneet samaa siunausta.
Tämä odotus on ollut vaikeaa ja usein sydäntä särkevää, mutta samaan aikaan olemme saaneet monia siunauksia ja tilaisuuksia. Olen pystynyt suorittamaan loppututkinnon, kasvamaan urallani, luomaan kodin, jossa perhe ja ystävät tuntevat olevansa rakastettuja ja tervetulleita, palvelemaan edelleen kirkon tehtävissä ja vapaaehtoistyössä sekä tavoittelemaan henkilökohtaista ilmoitusta ja ohjausta. Mieheni ja minä yritämme käyttää tämän ajan tullaksemme sellaisiksi ihmisiksi (ja toivottavasti tuleviksi vanhemmiksi), jollaisia Jumala haluaa meidän olevan. Emme voi lyhentää odotusaikaa, mutta voimme yrittää olla tuhlaamatta sitä.
Joskus on vaikea säilyttää tämä näkökulma. Kuten Paavali kirjoitti, toisinaan me olemme ”kylläisiä” ja toisinaan olemme ”nälkäisiä”. Vain Kristuksen ja Hänen armonsa ansiosta me pystymme olemaan molempia ja löytämään tuon tarkan tasapainon tyytyväisyyden ja toivon välillä. Kun niin suuri osa elämästä koostuu odottamisesta, yritän olla menettämättä siunauksia ja opetuksia, joita voi tulla samanaikaisesti.