Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille
Onko pyhissä paikoissa seisomisella tosiaan merkitystä?
Epäpyhissä paikoilla seisominen ei olisi ongelma, ellen tekisi mitään epäpyhää… eihän?
Kun olin teini-ikäinen, naapurini tutustuttivat minut ja perheeni Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Päädyin menemään kasteelle, ja sitten myös jotkut sisaruksistani liittyivät kirkkoon, ja lopulta vanhempanikin menivät kasteelle. Alueellamme Intiassa ei ole monia kirkon jäseniä, joten oli mukavaa, että meillä oli kotona niin vankka rakkaiden antaman tuen perusta. Heidän ansiostaan minun oli helppoa pitää uskoni vahvana.
Mutta kun palasin kotiin lähetystyöstäni, sain työpaikan ja muutin pois perheeni luota. Sain asunnon eri osavaltiosta, ja huonetovereillani oli hyvin erilaiset tasovaatimukset kuin minulla.
Myös työtoverini elivät hyvin erilaista elämää kuin minä. He kokoontuivat yhteen joka viikonloppu juomaan ja juhlimaan, ja he kutsuivat minut mukaan. Koska en halunnut olla sellaisessa ympäristössä, torjuin aina heidän kutsunsa.
Mutta kun olin istunut viikonloppu toisensa jälkeen yksin asunnossani ja herännyt joka sunnuntai mennäkseni kirkkoon yksin, aloin lannistua.
Yksinäisyyden tunne
Vaikka vastasin kieltävästi ensimmäisiin kutsuihin lähteä ulos työtoverieni kanssa, tunsin kateutta – he näyttivät siltä kuin heillä olisi hauskaa. Huomasin, että ystävyyssuhteet, joita he solmivat ulkona käydessään, tuntuivat auttavan heitä etenemään urallaan.
Koin vain olevani kuin se hiljainen, tylsä työtoveri, jota kukaan ei tuntenut.
Eräänä viikonloppuna olin väsynyt tuntemaan itseni yksinäiseksi. Niinpä päätin lähteä heidän mukaansa, kun he pyysivät. Oikeutin päätöksen päättämällä etukäteen, etten kokeilisi alkoholia.
Sanoin itselleni: ”Vaikka olisinkin epäpyhässä paikassa, niin se, että olen siellä, ei tee minulle pahaa, ellen tee mitään epäpyhää, eihän?”
Kasvaminen etäälle Jumalasta
Kun aloin käydä ulkona näiden työtoverien kanssa, aloin vähitellen muuttua. Olin myöhään ulkona lauantai-iltaisin, mikä johti siihen, että nukuin sunnuntaisin kirkon ajan.
Vaikka en juonut alkoholia, en seisonut pyhissä paikoissa. Fyysisesti en käynyt kirkossa. Hengellisesti en ajatellut evankeliumia enkä antanut aikaa taivaalliselle Isälle. Vaihdoin seurakuntakeskukseni juhliin. En jättänyt tilaa Hengelle elämässäni.
Eräänä päivänä herättyäni tajusin, kuinka kauas taivaallisesta Isästä olin antanut itseni ajautua. Minusta tuntui, että viimeinkin ymmärsin ilmauksen ”Jumalan mielen mukainen murhe” (2. Kor. 7:10). Mieleni ja sydämeni olivat täynnä ahdistusta.
”Mitä minä oikein teen?” mietin. ”Ei tämä ole minun tapaistani.”
Vaikka kävin viikonloppuisin ulkona, en ollut onnellinen.
Tiesin, että minun piti palata oikealle tielle uskossani. Minun oli tehtävä nopeasti parannus.
Päätös seisoa pyhissä paikoissa
Ajattelin ennen, että parannus oli tuskallinen, vaikea prosessi, täynnä syyllisyyttä ja häpeää. Mutta tämän kokemuksen ansiosta olen oppinut, että parannus on prosessi, jossa annamme Jeesuksen Kristuksen muuttaa luonnettamme ja auttaa meitä tulemaan ”uusiksi luoduiksi” (ks. Moosia 27:26).
Viime kädessä juuri ajatus Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen sovituksestaan auttoi minua muistamaan, kuka todella olen, mitä valintoja haluan tehdä ja millaisessa ympäristössä haluan olla.
Aloin rukoilla ensimmäistä kertaa kuukausiin. Lakkasin käymästä ulkona työtoverieni kanssa. Palasin takaisin kirkkoon. Avasin Mormonin kirjani useammin.
Kun palasin jatkuviin hengellisiin tapoihini, tunsin rauhaa ja uutta lohtua. Sain todistuksen siitä, että kun Jumala pyytää elämässäni tilaa ja minä annan sitä Hänelle, Hän siunaa minua. Voin päättää seisoa pyhissä paikoissa, ja jos joskus huomaan olevani ympäristössä, missä on vaikea tuntea Henkeä, voin pitää kiinni tasovaatimuksistani ja uskostani ja turvata siihen, että taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus suojelevat minua (ks. 2. Kun. 6:15–16).
Jeesus Kristus on vastaus
Tämä kokemus osoitti minulle, että maailma vetää meitä todella voimakkaasti ja houkuttelevasti puoleensa ja se voi helposti temmata meidät mukaan, ellemme tee elämässämme tilaa Hengelle.
Presidentti Russell M. Nelson on opettanut: ”Perimmäinen tavoitteemme elämässä on valmistautua kohtaamaan Luojamme. Sen me teemme pyrkimällä päivittäin tulemaan enemmän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kaltaisiksi [ks. 3. Nefi 27:27]. Ja sen me teemme, kun päivittäin teemme parannusta ja saamme Hänen puhdistavaa, parantavaa ja vahvistavaa voimaansa. Silloin me voimme tuntea kestävää rauhaa ja iloa jopa myllerryksen aikoina. Juuri tästä syystä Herra on pyytänyt meitä seisomaan pyhissä paikoissa ja olemaan horjumatta [ks. OL 87:8].”
Aiemmin olin hyvin huolissani urastani ja yksinäisyydestäni. Mutta harhailtuani pois evankeliumista ymmärsin, että jos seuraan Jeesusta Kristusta, Hän valmistaa minulle edelleen tietä fyysisesti, sosiaalisesti, hengellisesti ja taloudellisesti. Kun suhteeni taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen on kohentunut, olen löytänyt uusia tapoja seurustella muiden kanssa altistamatta itseäni hengellisesti vaarallisille ympäristöille.
Tiedän, että taivaallinen Isä on antanut minulle ratkaisun Jeesuksessa Kristuksessa ja että elämäni on täynnä siunauksia, kun seuraan Häntä edelleen. Tunnen suurta kiitollisuutta Vapahtajasta, joka oli halukas kärsimään puolestani, jotta voisin päättää seurata Häntä jälleen.
Presidentti M. Russell Ballard sanoi, että ”suhde taivaalliseen Isäämme ja Hänen Poikaansa, Herraan Jeesukseen Kristukseen, on kaikkein tärkeintä. Tämä suhde on tärkeintä nyt ja iankaikkisuudessa.” Tiedän, että jos vahvistat suhdettasi Heihin ja teet enemmän tilaa Heille elämässäsi, pystyt tuntemaan enemmän rauhaa ja korjaat satona Vapahtajan evankeliumin siunauksia.