Ei niin yksinäinen
Tämä kertomus tapahtui Ecuadorissa.
Damián toivoi, että hänen koko perheensä voisi käydä kirkossa yhdessä.
Damián tarkasti, että hänellä oli repussaan kaikki tarvittava. Kirkkovaatteet? On. Kengät? On. Mormonin kirja? On. Hän veti reppunsa vetoketjun kiinni, heitti repun olalleen ja suuntasi ovelle.
”Mamá!” Damián huusi. ”Menen abuelan ja abuelon luokse!”
Mamá oli viikkaamassa pyyhkeitä. ”Muista auttaa isovanhempiasi.” Hän keskeytti askareensa ja antoi Damiánille ison halauksen. ”Tiedän, että käyt mielelläsi kirkossa heidän kanssaan. Pidä hauskaa huomenna.”
”Aivan varmasti!” Damián sanoi. Mutta haluaisin, että sinä tulisit kanssani, hän ajatteli.
Damián käveli bussipysäkille. Aina lauantaisin hän matkusti bussilla ecuadorilaisen kotikaupunkinsa halki isovanhempiensa luokse. Hän yöpyi heidän luonaan. Ja seuraavana päivänä hän meni heidän kanssaan kirkkoon.
Sunnuntaiaamuna Damián pukeutui kirkkoa varten. Hän napitti paitansa. Hän laittoi kengät jalkaansa. Sitten hän käveli kirkkoon abuelan ja abuelon kanssa.
Damián piti kirkosta. Hänestä oli mukava laulaa mukana ja nauttia sakramentti. Hän piti myös ystäviensä näkemisestä. Mutta silti hän toivoi, että hänen koko perheensä olisi mukana.
Sinä iltapäivänä Damián ja hänen isovanhempansa kävelivät veli ja sisar Ruizin luo. He aikoivat viettää koti-iltaa yhdessä. Abuela vei jälkiruoaksi paahtovanukasta.
Oppiaiheessa kerrottiin Jeesuksesta. Damián väritti kuvan Jeesuksesta samalla, kun hän kuunteli opetusta. ”Jeesus ymmärtää kaikki tuntemuksemme”, veli Ruiz kertoi. ”Myös silloin, kun olemme surullisia.”
Damián katsoi värittämäänsä Jeesuksen kuvaa. Hän tuli onnelliseksi siitä, että Jeesus tiesi, miltä hänestä tuntui.
Loppurukouksen jälkeen abuela sanoi: ”Toin paahtovanukasta. Kenelle maistuu?”
”Minulle!” Damián sanoi. Tuo kermaisa ja makea herkku oli Damiánin lempijälkiruoka! Ja abuelan paahtovanukas oli kaikkein parasta.
Koti-illan jälkeen abuela saattoi Damiánin bussipysäkille kotimatkaa varten. Damiánin katse oli kohti maata.
”Onko jokin hätänä?” abuela kysyi.
Damián kurtisti otsaansa. ”Toivoisin, että koko perheeni tulisi kirkkoon meidän kanssamme.”
”Sitä minäkin toivon”, abuela sanoi. Hän halasi Damiánia. ”Mutta perheesi rakastaa sinua hyvin paljon. Kuten myös minä ja abuelo ja monet muut!”
Bussi saapui pysäkille. Damián istuutui ikkunapaikalle ja vilkutti abuelalle bussin ajaessa pois.
Damián ajatteli sitä, mitä abuela oli sanonut. Hän ajatteli mamáa ja veljeään ja siskoaan. Hän tiesi, että he rakastivat häntä hyvin paljon. Sitten hän mietti Alkeisyhdistyksen opettajaansa. Ja Ruizin perhettä. Ja abuelaa ja abueloa. Myös he kaikki rakastivat häntä.
Mutta ennen kaikkea Damián tiesi, että taivaallinen Isä ja Jeesus rakastivat häntä. Ja sen ansiosta hän ei tuntenut enää olevansa niin yksinäinen.
Kuvitus Julissa Mora