Isän päiväkirjat
Tämä kertomus tapahtui Tahitilla.
Allan istui penkillä kotinsa ulkopuolella. Aurinko oli laskemassa. Palmupuut kohosivat vaaleanpunaista ja oranssia taivasta vasten.
Hän käänsi lukemansa kirjan sivua. Siinä ei ollut kuvia. Mutta se ei Allania haitannut. Hän rakasti tuota kirjaa.
Hänen silmänsä seurasivat isän siistiä käsialaa. Tämä oli hänelle tuttu kohta! Se sai hänet aina nauramaan.
Juuri silloin isä tuli ulos. ”Mikä on noin hauskaa?”
”Luen yhtä sinun kirjaasi.” Allan virnisti. ”Pidän siitä kookospähkinäjutusta.”
”Ahaa, tarkoitat päiväkirjojani.” Isä istui Allanin viereen. ”Ne kertovat elämäni tarinan. Mutta eivät ne kerro ainoastaan minusta. Myös sinä olet mukana niissä. Ja niin ovat myös äitisi, veljesi ja siskosi.”
”Kuin Nefi!” Allan sanoi. ”Hän kirjoitti kertomuksia elämästään ja perheestään.”
”Juuri niin!” isä sanoi.
”Pidän eniten sinusta kertovista kohdista”, Allan sanoi. ”Kuten siitä, kun olit lähetyssaarnaajana täällä Tahitilla.”
”Minä pidän eniten sinusta kertovista kohdista”, isä sanoi. ”Tiesitkö, että sait nimesi vanhin Bednarin toisen etunimen mukaan?”
”Et ole koskaan kertonut tuota minulle! En malta odottaa, että pääsen siihen kohtaan.”
Isä hymyili. ”Päiväkirjoissani on paljon kertomuksia. Olen pitänyt päiväkirjaa siitä asti, kun olin kahdeksan.”
”Siitä asti, kun olit kahdeksan?” Allan kysyi. Se on todella, todella pitkä aika.”
Isä nauroi. ”En minä niin vanha ole.”
Allan mietti hetken. ”Minä täytän kohta kahdeksan”, hän sanoi. Voisinko saada syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan?”
”Tietenkin!” isä sanoi.
”Sitten voin kirjoittaa omia kertomuksiani ja omat lapseni voivat jonakin päivänä lukea niitä.”
”Se kuulostaa hienolta perheen perinteeltä!” isä sanoi.
Kuvitus Alessia Girasole