Enkeli ja oranssit toppakengät

Emma Stanford

kirkon lehdet

Mitä rumissa toppakengissä kulkeva enkeli voisi tarjota Herralle?

Kuvitus Dean MacAdam

Minä olen niitä ihmisiä, jotka pitävät talvesta. En kuitenkaan varsinaisesti pidä palelemisesta.

Oli juuri minun tuuriani, että vaarnani päätti toteuttaa kuvaelman Vapahtajan syntymästä. Ulkona. Myöhään illalla. Jouluna, joka oli kylmin moneen vuoteen. Kanadassa. Esitin joulunäytelmässä enkeliä, joten enkelin paksu kaapu saattoi sentään peittää toppahousuni, lapaseni ja huivini.

Mikään ei kuitenkaan voinut pitää jalkojani lämpiminä, ei edes se paksu kaapu. Lähdin äidin kanssa kauppaan etsimään paksumpia talvikenkiä ja ostimme lämpimimmän näköiset jalkineet, jotka löysimme: oranssit toppakengät, joissa oli punaiset nauhat. Ne näyttivät siltä, että niillä voisi selvitä vaikka naparetkestä – ja sinä ennätyskylmänä talvena tarvitsin juuri sitä. Tunsin itseni kuitenkin kaikkien aikojen naurettavimmaksi 17-vuotiaaksi jouluenkeliksi. Millainen taivaallinen sanansaattaja käyttää oransseja toppakenkiä?

Nolostunut enkeli

Kenraaliharjoituksessa kävelin näyttämölle yrittäen vetää kaavun helmaa alaspäin, jotta se peittäisi kenkäni. Mitä hyvänsä tein, ne pistivät silti esiin paksun enkelipuvun alta.

Onneksi minä ja muut enkelit seisoimme suurimman osan kuvaelmasta puolittain lavasteiden takana, joten kukaan ei voinut nähdä kenkiäni.

Näytelmän lopussa oli kuitenkin kohtaus, jossa kaikki joulukertomuksen henkilöt – paimenet, roomalaiset sotilaat, tietäjät, kaupungin asukkaat ja enkelit – saapuivat ulkoteatterin eri puolilta polvistumaan Vapahtajan eteen.

Sen piti olla rauhallinen hetki, jolloin yleisö ja esiintyjät voivat pohdiskella Vapahtajan syntymää. Kahdessa ensimmäisessä esityksessä odotin sitä kuitenkin kauhulla. Ainoa asia, jota saatoin ajatella, oli se, että minun pitäisi polvistua ihan yleisön edessä ja että he näkisivät rumat, kirkkaanoranssit toppakenkäni. Sillä hetkellä enkelinä oleminen tuntui nololta pikemmin kuin pyhältä.

Rauhan Ruhtinas

Kolmantena esitysiltana odottelin vuoroani muiden enkeleiden kanssa näyttämön takana, kun yhtäkkiä minusta alkoi tuntua valtavan hienolta, että voisin jakaa joulunäytelmän loppukohtauksen yleisön kanssa. Se olisi upea hetki– yleisö saisi nähdä enkeleiden saapuvan joka puolelta polvistumaan vastasyntyneen Vapahtajan edessä. Mikä uskomaton näky!

Unohdin kokonaan toppakenkäni, kun kertoja alkoi lukea jaetta Jesaja 9:5, joka oli meille merkki astua esiin: ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.”

Kun kävelin yleisön eteen, kaikki muu unohtui. Tunsin olevani yksi taivaallisista enkeleistä – yksi noista väkevistä, kirkkaista olennoista, jotka olivat läsnä Kristuksen syntyessä.

Me enkelit polvistuimme sotilaiden rinnalle ja asetimme lohduttavat kätemme paimenten olkapäille. Me kaikki osoitimme nöyryyttä, kunnioitusta ja rakkautta tätä pikkuruista, vastasyntynyttä lasta kohtaan. Ja minä tunsin sen: äärettömän rakkauden, jota Vapahtajani tunsi kaupungin asukkaita, veronkerääjiä ja minua kohtaan. Tiesin, että tämä lapsi – ja Hänen tuomansa lunastus – oli tärkein lahja, jonka maailma oli koskaan saanut.

Todistus Kristuksesta

Kun astuin yleisön eteen seuraavissa esityksissä, en tuntenut olevani vain tyttö paksussa kaavussa ja oransseissa toppakengissä. Olin osa ”enkelien palvelusta”, joka todistaa Vapahtajasta (Moroni 7:25) – vaikkakin vain omalla pienellä tavallani. Minua ei enää haitannut, että yleisö saattaisi nähdä kenkäni – sillä jos oranssit toppakenkäni näkyivät, se johtui siitä, että polvistuin Vapahtajani eteen.