Katumisista ja päätöksistä
Presidentti Dieter F. Uchtdorf
toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Mitä enemmän omistaudumme tavoittelemaan pyhyyttä ja onnea, sitä vähemmän todennäköistä on, että olemme katumuksen polulla.
Katumisista
Presidentti Monson, me rakastamme sinua. Kiitos innoitetusta ja historiallisesta ilmoituksesta, joka koskee uusien temppelien rakentamista ja lähetystyöpalvelua. Olen varma, että niiden ansiosta suurenmoisia siunauksia tulee meille ja monille tuleville sukupolville.
Rakkaat veljeni ja sisareni, rakkaat ystäväni! Me olemme kaikki kuolevaisia. Toivon, ettei tämä tule yllätyksenä kenellekään.
Kukaan meistä ei ole maan päällä kovin kauan. Meillä on tietty määrä kallisarvoisia vuosia, mikä iankaikkisuuden näkökulmasta vastaa tuskin silmänräpäystä.
Ja sitten me lähdemme täältä. Henkemme ”otetaan kotiin sen Jumalan luokse, joka antoi [meille] elämän”1. Laskemme ruumiimme maahan ja jätämme taakse tämän maailman asiat siirtyessämme olemassaolomme seuraavaan vaiheeseen.
Kun olemme nuoria, tuntuu siltä kuin eläisimme ikuisesti. Ajattelemme, että aivan taivaanrannan tuolla puolen odottaa rajaton määrä auringonnousuja, ja tulevaisuus näyttää meistä katkeamattomalta tieltä, joka ulottuu edessämme loputtomiin.
Mutta mitä vanhemmaksi tulemme, sitä taipuvaisempia olemme katsomaan taaksepäin ja ihmettelemään, kuinka lyhyt tuo tie todellisuudessa on. Mietimme, kuinka vuodet ovat voineet kulua niin nopeasti. Ja me alamme ajatella valintoja, joihin olemme päätyneet, ja asioita, joita olemme tehneet. Siinä samalla muistamme monia suloisia hetkiä, jotka tuovat lämpöä sieluumme ja iloa sydämeemme. Mutta muistamme myös katumuksen aiheita – asioita, joihin toivoisimme voivamme palata ja jotka haluaisimme muuttaa.
Eräs sairaanhoitaja, joka hoitaa kuolemansairaita, kertoo esittäneensä usein potilailleen yksinkertaisen kysymyksen näiden valmistautuessa lähtemään tästä elämästä.
”Kadutteko mitään?” hänellä on tapana kysyä.2
Kun on niin lähellä tuota kuolevaisuuden viimeistä päivää, saa usein ajatuksiin selkeyttä, oivalluskykyä ja näkemystä. Kun siis näiltä ihmisiltä kysyttiin, mitä he katuivat, he avasivat sydämensä. He ajattelivat, mitä he muuttaisivat, jos he vain voisivat kääntää kelloa ajassa taaksepäin.
Kun mietin, mitä he olivat sanoneet, huomasin, kuinka Jeesuksen Kristuksen evankeliumin perusperiaatteet voivat vaikuttaa siihen, että elämämme suunta on hyvä, jos me vain toteutamme niitä.
Evankeliumin periaatteissa ei ole mitään mystistä. Olemme tutkineet niitä pyhistä kirjoituksista, olemme keskustelleet niistä pyhäkoulussa ja olemme kuulleet niitä puhujakorokkeelta monia kertoja. Nämä jumalalliset periaatteet ja arvot ovat suoraviivaisia ja selkeitä, ne ovat kauniita, syvällisiä ja voimallisia, ja ne voivat varmasti auttaa meitä välttämään tulevia katumuksen aiheita.
Kunpa olisin viettänyt enemmän aikaa niiden ihmisten kanssa, joita rakastan
Ehkäpä yleisin katumuksen aihe, jonka kuolevat potilaat ilmaisivat, oli se, että he toivoivat, että olisivat viettäneet enemmän aikaa ihmisten kanssa, joita he rakastavat.
Varsinkin miehet lauloivat tätä yleismaailmallista valitusvirttä: he ”katuivat syvästi sitä, että olivat viettäneet niin suuren osan elämästään – – työn [päivittäisessä] oravanpyörässä”3. Monet olivat hukanneet tilaisuuden erityisiin muistoihin, jotka syntyvät perheen ja ystävien kanssa vietetystä ajasta. He kaipasivat sitä, että olisivat luoneet syvän yhteyden niihin, jotka merkitsivät heille eniten.
Eikö olekin totta, että meistä tulee usein hyvin kiireisiä? Ja surullista sanoa, käytämme kiireisyyttämme jopa kuin kunniamerkkinä aivan kuin kiireisyys itsessään olisi saavutus tai osoitus ylivertaisesta elämästä.
Onko se sitä?
Ajattelen Herraamme ja Esikuvaamme Jeesusta Kristusta ja Hänen lyhyttä elämäänsä Galileassa ja Jerusalemissa asuneiden ihmisten keskuudessa. Olen yrittänyt kuvitella, miten Hän kiiruhti kokouksesta toiseen tai teki monia tehtäviä yhtä aikaa saadakseen tärkeiden asioiden luettelonsa hoidettua.
En pysty näkemään sitä.
Sen sijaan näen myötätuntoisen ja muista välittävän Jumalan Pojan elävän tarkoituksenmukaisesti joka päivä. Kun Hän oli tekemisissä ympärillään olevien ihmisten kanssa, he tunsivat itsensä tärkeiksi ja rakastetuiksi. Hän tiesi kohtaamiensa ihmisten äärettömän arvon. Hän siunasi heitä, palveli heitä. Hän kohotti heitä, paransi heidät. Hän antoi heille kallisarvoisen lahjan, omaa aikaansa.
Meidän aikanamme on helppoa pelkästään teeskennellä viettävänsä aikaa muiden kanssa. Hiiren napsautuksella me voimme ”saada yhteyden” tuhansiin ”ystäviin” joutumatta ikinä kasvokkain heistä yhdenkään kanssa. Tekniikka voi olla suurenmoinen asia, ja se on erittäin hyödyllinen, kun emme voi olla lähellä rakkaitamme. Vaimoni ja minä elämme kaukana kallisarvoisista perheenjäsenistä. Tiedämme, millaista se on. Uskon kuitenkin, ettemme ole menossa oikeaan suuntaan yksilöinä emmekä yhteiskuntana, kun olemme yhteydessä perheeseen tai ystäviin pääasiassa julkaisemalla huvittavia kuvia, lähettämällä eteenpäin toisarvoisia asioita tai linkittämällä rakkaamme sivustoille internetissä. Oletan tämänkaltaisellekin toiminnalle olevan paikkansa, mutta kuinka paljon aikaa olemme halukkaita käyttämään siihen? Jos emme anna parasta itsestämme ja jakamatonta aikaamme niille, jotka ovat meille todella tärkeitä, niin jonakin päivänä kadumme sitä.
Päättäkäämme vaalia niitä, joita rakastamme, viettämällä merkityksellistä aikaa heidän kanssaan, tekemällä asioita yhdessä ja luomalla kallisarvoisia muistoja.
Kunpa olisin elänyt parhaan kykyni mukaan
Toinen katumuksen aihe, jonka ihmiset ilmaisivat, oli se, ettei heistä ollut tullut sellaisia kuin heistä tuntui, että heistä olisi voinut tai pitänyt tulla. Kun he katselivat elämäänsä taaksepäin, he tajusivat, etteivät he olleet koskaan eläneet parhaan kykynsä mukaan, että liian moni laulu oli jäänyt laulamatta.
Minä en puhu tässä menestyksen tikkaiden kiipeämisestä eri ammateissamme. Nuo tikkaat, näyttivätpä ne tässä maailmassa kuinka yleviltä hyvänsä, vastaavat tuskin yhtä ainoaa askelmaa sillä suurella iankaikkisella matkalla, joka meitä odottaa.
Sen sijaan puhun tulemisesta sellaiseksi kuin Jumala, meidän taivaallinen Isämme, tarkoitti meidän tulevan.
Me saavumme tähän maailmaan, kuten runoilija sanoi, ”kiireellämme rippeet [aikaisemman olemassaolon] kimmelteestä”4.
Taivaallinen Isämme näkee todelliset kykymme. Hän tietää meistä sellaista, mitä me emme tiedä itsestämme. Hän kehottaa meitä täyttämään elämämme aikana luomisemme määrän, elämään hyvää elämää ja palaamaan Hänen eteensä.
Miksi me sitten omistamme niin paljon ajastamme ja tarmostamme asioille, jotka ovat kovin hetkellisiä, kovin merkityksettömiä ja kovin pinnallisia? Kieltäydymmekö me näkemästä, miten mieletöntä on tavoitella sitä, mikä on toisarvoista ja tilapäistä?
Eikö meidän olisi viisaampaa koota itsellemme ”aarteita taivaaseen, [missä] ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta”5?
Kuinka me teemme sen? Vapahtajan esimerkkiä seuraamalla, omaksumalla Hänen opetuksensa päivittäiseen elämäämme, todella rakastamalla Jumalaa ja lähimmäisiämme.
Emme varmastikaan voi tehdä sitä asennoitumalla opetuslapseuteen laahustaen, kelloomme tuijottaen ja koko ajan valittaen.
Mitä tulee evankeliumin mukaiseen elämään, emme saisi olla kuin se poika, joka kastoi varpaansa veteen ja väitti sitten käyneensä uimassa. Me taivaallisen Isämme pojat ja tyttäret pystymme tekemään hyvin paljon enemmän. Siitä syystä hyvät aikomukset eivät riitä. Meidän täytyy tehdä. Mikä vielä tärkeämpää, meidän täytyy tulla sellaiseksi kuin taivaallinen Isä haluaa meidän olevan.
On hyvä, että julistamme todistuksemme evankeliumista, mutta on vielä parempi, että olemme eläviä esimerkkejä palautetusta evankeliumista. On hyvä, että toivomme olevamme uskollisempia liitoillemme. Se, että todella olemme uskollisia pyhille liitoille – kuten että elämme hyveellistä elämää, maksamme kymmenyksemme ja uhrimme, pidämme viisauden sanan ja palvelemme apua tarvitsevia – on paljon parempaa. On hyvä, että ilmoitamme aikovamme omistaa enemmän aikaa perherukoukseen, pyhien kirjoitusten tutkimiseen ja tervehenkisiin perheen toimintoihin, mutta vasta tuon kaiken tekeminen säännöllisesti tuo elämäämme taivaallisia siunauksia.
Opetuslapseus on pyhyyden ja onnen tavoittelua. Se on tie parhaimpaan ja onnellisimpaan itseemme.
Päättäkäämme seurata Vapahtajaa ja tehdä uutterasti työtä, jotta meistä tulisi sellainen ihminen, jollaiseksi meidät on tarkoitettu. Kuunnelkaamme ja noudattakaamme Pyhän Hengen kehotuksia. Kun teemme niin, taivaallinen Isä ilmoittaa meille asioita, joita emme koskaan tienneet itsestämme. Hän valaisee polun edessämme ja avaa silmämme näkemään kykymme, joista emme tienneet tai joita emme kenties kuvitelleet meillä olevan.
Mitä enemmän omistaudumme tavoittelemaan pyhyyttä ja onnea, sitä vähemmän todennäköistä on, että olemme katumuksen polulla. Mitä enemmän luotamme Vapahtajan armoon, sitä enemmän tunnemme, että olemme sillä polulla, jonka taivaallinen Isämme on tarkoittanut meille.
Kunpa olisin antanut itseni olla onnellisempi
Yksi katumuksen aihe niiden kohdalla, jotka tiesivät olevansa kuolemaisillaan, saattaa olla hieman yllättävä. He toivoivat, että he olisivat antaneet itsensä olla onnellisempia.
Hyvin usein juutumme harhakuvitelmaan, että melkein tavoitettavissamme on jotakin, mikä toisi meille onnea: parempi perhetilanne, parempi taloudellinen tilanne tai haasteellisen koettelemuksen loppuminen.
Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän katsomme taaksepäin ja oivallamme, ettei ulkoisilla olosuhteilla ole oikeastaan merkitystä tai etteivät ne määrittele onneamme.
Meillä on merkitystä. Me päätämme onnestamme.
Te ja minä olemme viime kädessä vastuussa omasta onnestamme.
Vaimoni Harriet ja minä nautimme polkupyörillämme ajamisesta. On hienoa päästä ulos ja nauttia luonnon kauneudesta. Meillä on tiettyjä reittejä, joilla meistä on hauskaa pyöräillä, mutta emme kiinnitä kovin paljon huomiota siihen, kuinka kauas pyöräilemme tai kuinka nopeasti ajamme verrattuna muihin pyöräilijöihin.
Toisinaan kuitenkin ajattelen, että meidän pitäisi olla vähän kilpailuhenkisempiä. Uskon jopa, että saisimme paremman ajan tai vauhdikkaamman ajokokemuksen, jos vain ponnistelisimme vähän enemmän. Ja sitten joskus teen jopa sen pahan virheen, että mainitsen tämän ajatuksen suurenmoiselle vaimolleni.
Hänen tyypillinen reaktionsa tämänkaltaisiin ehdotuksiini on aina hyvin ystävällinen, hyvin selkeä ja hyvin suoraviivainen. Hän sanoo hymyillen: ”Dieter, tämä ei ole kilpailu, tämä on matka. Nauti hetkestä.”
Kuinka oikeassa hän onkaan!
Joskus elämässä me keskitymme niin täysin maaliviivaan, että unohdamme kokea iloa matkasta. En käy pyöräilemässä vaimoni kanssa siksi, että olen innoissani sen päättymisestä. Pyöräilen, koska kokemus olla yhdessä hänen kanssaan on suloinen ja nautinnollinen.
Eikö tunnukin naurettavalta turmella suloisia ja riemullisia kokemuksia, koska odotamme jatkuvasti hetkeä, jolloin ne loppuvat?
Kuuntelemmeko me kaunista musiikkia odottaen viimeisen nuotin vaimentumista, ennen kuin sallimme itsemme todella nauttia siitä? Ei. Me kuuntelemme ja eläydymme koko sävellyksen melodian, rytmin ja harmonian vaihteluihin.
Rukoilemmeko me niin että mielessämme on ainoastaan ”aamen” tai rukouksen loppu? Emme tietenkään. Me rukoilemme ollaksemme lähellä taivaallista Isäämme, saadaksemme Hänen Henkensä ja tunteaksemme Hänen rakkautensa.
Meidän ei pitäisi odottaa sitä, että olemme onnellisia vasta kun saavutamme jonkin tulevan hetken, vain huomataksemme, että onni on jo ollut ulottuvilla – koko ajan! Elämää ei ole tarkoitettu arvostettavaksi vain jälkikäteen. ”Tämän päivän on Herra tehnyt”, psalminkirjoittaja kynäili. ”Iloitkaa ja riemuitkaa siitä!”6
Veljet ja sisaret, olivatpa olosuhteemme ja haasteemme tai koettelemuksemme millaiset tahansa, jokaisessa päivässä on jotakin, mistä nauttia ja mitä vaalia. Jokaisessa päivässä on jotakin, mikä voi tuoda kiitollisuutta ja iloa, jos vain näemme sen ja arvostamme sitä.
Ehkäpä meidän pitäisi katsoa vähemmän silmillämme ja enemmän sydämellämme. Rakastan seuraavaa lainausta: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”7
Meitä käsketään ”kiittämään kaikessa”8. Eikö siis ole parempi nähdä silmillämme ja sydämellämme jopa pieniä asioita, joista voimme olla kiitollisia, sen sijaan että suurentelemme kielteisiä nykyisissä olosuhteissamme?
Herra on luvannut: ”Se, joka ottaa kaiken vastaan kiitollisin mielin, kirkastetaan; ja sitä, mikä on tästä maasta, lisätään hänelle jopa satakertaisesti.”9
Veljet ja sisaret, ”eikö meillä ole syytä riemuita”10, kun meillä on taivaallisen Isämme runsaat siunaukset, Hänen avokätinen pelastussuunnitelmansa, palautetun evankeliumin taivaalliset totuudet ja tämän kuolevaisuuden matkan monet kauniit asiat?
Päättäkäämme olla onnellisia olosuhteistamme riippumatta.
Päätöksistä
Eräänä päivänä me otamme tuon väistämättömän askeleen ja siirrymme tästä kuolevaisuuden piiristä seuraavaan tilaan. Eräänä päivänä me katsomme elämäämme taaksepäin ja mietimme, olisimmeko voineet olla parempia, tehdä parempia päätöksiä tai käyttää aikamme viisaammin.
Välttääksemme joitakin elämän syvimpiä katumuksen aiheita olisi viisasta tehdä joitakin päätöksiä tänään. Sen vuoksi:
-
Päättäkäämme viettää enemmän aikaa niiden kanssa, joita rakastamme.
-
Päättäkäämme pyrkiä vilpittömämmin tulemaan sellaiseksi kuin Jumala haluaa meidän olevan.
-
Päättäkäämme löytää onnea olosuhteistamme riippumatta.
Todistukseni on, että monet huomisen syvimmistä katumuksen aiheista voidaan ehkäistä seuraamalla Vapahtajaa tänään. Jos olemme tehneet syntiä tai virheitä – jos olemme tehneet valintoja, joita nyt kadumme – on olemassa kallisarvoinen Kristuksen sovituksen lahja, jonka avulla me voimme saada anteeksi. Emme voi palata ajassa taaksepäin ja muuttaa menneisyyttä, mutta me voimme tehdä parannuksen. Vapahtaja voi pyyhkiä pois katumuksen kyyneleemme11 ja ottaa pois syntiemme kuorman12. Hänen sovituksensa ansiosta voimme jättää menneisyyden taakse ja kulkea eteenpäin viattomin käsin, puhtain sydämin13 ja päättäväisinä toimia paremmin ja varsinkin tulla paremmaksi.
Niin, tämä elämä menee ohi sukkelaan. Päivämme näyttävät kaikkoavan nopeasti, ja kuolema vaikuttaa toisinaan pelottavalta. Siitä huolimatta henkemme elää edelleen ja yhdistyy kerran ylösnousseeseen ruumiiseemme saadakseen kuolemattoman kirkkauden. Lausun vakaan todistukseni, että armollisen Kristuksen ansiosta me kaikki tulemme elämään jälleen ja ikuisesti. Vapahtajamme ja Lunastajamme ansiosta me jonakin päivänä todella ymmärrämme, mitä merkitsevät sanat ”kuoleman pistin on nielty Kristuksessa”14, ja riemuitsemme siitä.
Polku kohti jumalallisen päämäärämme täyttymistä Jumalan poikina ja tyttärinä on iankaikkinen. Veljet ja sisaret, rakkaat ystävät, meidän täytyy aloittaa tuolla iankaikkisella polulla kulkeminen tänään. Me emme voi pitää itsestään selvänä yhtään ainutta päivää. Rukoilen, ettemme odota siihen saakka, kun olemme valmiit kuolemaan, ennen kuin todella opimme elämään. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.