Sisaruus: oi, kuinka me tarvitsemmekaan toisiamme
Meidän täytyy lakata keskittymästä eroihimme ja etsiä sitä, mikä on meille yhteistä.
Tuossa videossa näimme kahdeksan maata ja kuulimme yhdeksää eri kieltä. Kuvitelkaa, kuinka monta muuta kieltä tuli lisäyksenä siihen viimeiseen säkeistöön. On sykähdyttävää tietää, että maailmanlaajuisena sisarkuntana me voimme kohottaa äänemme todistamaan siitä iankaikkisesta totuudesta, että me olemme rakastavan taivaallisen Isän tyttäriä.
Mikä suuri ilo ja kunnia onkaan olla täällä tässä historiallisessa tilaisuudessa ja puhua kaikille kahdeksan vuotta täyttäneille kirkon naisille. Ykseydessämme tänä iltana on valtavasti voimaa. Kun näen meidät kaikki, jotka olemme kokoontuneet yhteen konferenssikeskuksessa, ja mietin niitä tuhansia muita, jotka seuraavat tätä lähetystä eri paikoissa ympäri maailman, olen varma, että se voima, joka muodostuu todistuksestamme ja uskostamme Kristukseen, saa aikaan yhden uskontäyteisimmistä ja voimallisimmista naisten kokoontumisista kirkon – ja kenties maailmankin – historiassa.
Tänä iltana me riemuitsemme monista eri rooleistamme kirkon naisina. Vaikka olemme monella tapaa erilaisia ja ainutlaatuisia, me myös ymmärrämme, että olemme kaikki saman taivaallisen Isän tyttäriä, mikä tekee meistä sisaria. Me olemme yhtä Jumalan valtakunnan rakentamisessa ja liitoissa, jotka olemme tehneet, olivatpa olosuhteemme millaiset tahansa. Tämä yhteinen joukkomme on epäilemättä suurenmoisin sisarkunta maan päällä!1
Se, että olemme sisaria, tarkoittaa sitä, että välillämme on särkymätön side. Sisaret pitävät huolta toisistaan, kaitsevat toisiaan, lohduttavat toisiaan ja ovat toistensa apuna niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Herra on sanonut: ”Minä sanon teille: Olkaa yhtä; ja ellette te ole yhtä, te ette ole minun.”2
Vastustaja haluaisi meidän arvostelevan ja tuomitsevan toisiamme. Hän haluaa meidän keskittyvän eroihimme ja vertaavan itseämme toisiimme. Sinä harrastat ehkä mielelläsi liikuntaa tarmokkaasti tunnin joka päivä, koska sinulle tulee siitä niin hyvä olo, kun taas minä pidän suurena urheilusuorituksena sitä, jos kävelen yhden kerrosvälin portaat sen sijaan että kulkisin hissillä. Voimme silti olla ystäviä, eikö totta?
Me naiset osaamme olla erityisen ankaria itsellemme. Kun me vertaamme itseämme toisiimme, tunnemme aina riittämättömyyttä tai mielipahaa. Sisar Patricia T. Holland sanoi kerran: ”Asian ydin on siinä, ettemme voi kutsua itseämme kristityiksi ja samalla tuomita toisiamme – tai itseämme – niin julmasti.”3 Hän jatkaa sanomalla, ettei mikään ole sen arvoista, että menetämme myötätuntomme ja sisaruutemme. Meidän pitää vain ottaa rennosti ja riemuita jumalallisista eroistamme. Meidän pitää oivaltaa, että me kaikki haluamme palvella valtakunnassa käyttäen ainutlaatuisia kykyjämme ja lahjojamme omalla tavallamme. Silloin me voimme nauttia sisaruudestamme, toistemme seurasta ja ryhtyä palvelemaan.
Tosiasia on, että me todellakin tarvitsemme toisiamme. Naiset hakevat luonnostaan ystävyyttä, tukea ja toveruutta. Meillä on todella paljon opittavaa toisiltamme, ja usein me annamme itse pystyttämiemme muurien estää meitä nauttimasta ihmissuhteista, jotka voisivat olla suurimpia siunauksia elämässämme. Esimerkiksi me naiset, jotka olemme vähän vanhempia, tarvitsemme sitä, mitä teillä alkeisyhdistysikäisillä tytöillä on tarjota. Me voimme oppia teiltä paljon siitä, miten palvella ja rakastaa Kristuksen tavoin.
Kuulin äskettäin ihanan kertomuksen pienestä Sarah-nimisestä tytöstä, jonka äidillä oli tilaisuus auttaa erästä heidän seurakuntaansa kuuluvaa Brenda-nimistä naista, jolla on MS-tauti. Sarah kävi mielellään äitinsä kanssa auttamassa Brendaa. Hän siveli voidetta Brendan käsiin ja hieroi tämän sormia ja käsivarsia, koska Brendalla oli usein tuskia. Sitten Sarah oppi venyttämään hellästi Brendan käsivarsia tämän pään yli harjoittaakseen tämän lihaksia. Sarah harjasi Brendan hiuksia ja jutteli tämän kanssa, kun hänen äitinsä huolehti tämän muista tarpeista. Sarah oppi, miten tärkeää on palvella toista ja mitä iloa se tuo, ja hän oppi ymmärtämään, että lapsellakin voi olla suuri vaikutus jonkun toisen elämään.
Rakastan esimerkkiä, joka meillä on Luukkaan evankeliumin ensimmäisessä luvussa. Siinä kuvataan suloista suhdetta Jeesuksen äidin Marian ja tämän serkun Elisabetin välillä. Maria oli nuori nainen saadessaan tietää suuriarvoisesta tehtävästään olla Jumalan Pojan äiti. Alkuun sellaisen vastuun kantaminen yksin on varmasti tuntunut raskaalta. Herra itse antoi Marialle jonkun, joka kantaisi tuota kuormaa hänen kanssaan. Enkeli Gabrielin tuoman viestin myötä Maria sai tietää, keneltä luotettavalta ja myötätuntoiselta naiselta hän voisi pyytää tukea – serkultaan Elisabetilta.
Tällä nuorella naisella ja hänen jo iäkkäällä serkullaan4 oli yhteinen side, koska heidän kummankin raskaus oli ihme. Voin vain kuvitella, kuinka valtavan tärkeitä heille kummallekin olivat ne kolme kuukautta, jotka he viettivät yhdessä, kun he saivat puhua keskenään, myötäelää toistensa rinnalla ja tukea toisiaan ainutlaatuisissa kutsumuksissaan. Mikä verraton malli he ovatkaan sukupolvien välisestä naisellisesta hoivaamisesta.
Niillä meistä, jotka ovat vähän kokeneempia, voi olla valtava vaikutus nuorempiin sukupolviin. Kun oma äitini oli vasta pikkutyttö, kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ollut aktiivinen kirkossa. Vaikka hän oli vasta viisivuotias, hän käveli itsekseen kirkkoon ja osallistui kokouksiinsa – Alkeisyhdistykseen, pyhäkouluun ja sakramenttikokoukseen – kaikki eri ajankohtina.
Kysyin äskettäin äidiltäni, miten ihmeessä hän teki sen viikko toisensa jälkeen, kun hän ei saanut lainkaan tukea tai kannustusta kotoa. Hän vastasi: ”Minulla oli Alkeisyhdistyksen opettajia, jotka rakastivat minua.” Nämä opettajat välittivät hänestä ja opettivat hänelle evankeliumia. He opettivat hänelle, että hänellä on taivaallinen Isä, joka rakastaa häntä, ja juuri heidän huolenpitonsa hänestä sai hänet tulemaan kirkkoon viikko toisensa jälkeen. Äiti sanoi minulle: ”Se oli yksi tärkeimmistä vaikutteista varhaiselämässäni.” Toivon, että voin jonakin päivänä kiittää noita suurenmoisia sisaria! Kristuksen kaltaiselle palvelemiselle ei ole mitään ikärajaa.
Muutama viikko sitten tapasin Kaliforniassa erään vaarnan Nuorten Naisten johtajan, joka kertoi minulle, että hänen 81-vuotias äitinsä oli äskettäin kutsuttu ruusutyttöjen neuvojaksi. Kiinnostukseni heräsi siinä määrin, että soitin hänen äidilleen. Kun piispa pyysi sisar Val Bakerin puheilleen, sisar Baker odotti saavansa kutsun kirjastonhoitajaksi tai seurakunnan historioitsijaksi. Piispan kutsuessa hänet palvelemaan ruusutyttöjen neuvojana Nuorissa Naisissa hänen reaktionsa oli: ”Oletko varma?”
Hänen piispansa vastasi vakavana: ”Sisar Baker, sinä voit olla varma siitä, että tämä kutsu tulee Herralta.”
Sisar Baker sanoi, ettei hän osannut vastata siihen muuta kuin: ”Totta kai.”
Rakastan tämän piispan saamaa innoitusta siitä, että hänen seurakuntansa neljällä ruusutytöllä on paljon opittavaa tämän iäkkään sisaren viisaudesta, kokemuksesta ja elinikäisestä esimerkistä. Ja arvatkaapa, keiden puoleen sisar Baker kääntyy, kun hän tarvitsee apua Facebook-sivunsa kanssa?
Ajattelen sitä, miten suurena apuna Apuyhdistyksen sisaret voivat olla, kun he toivottavat sinne tervetulleiksi nuoria sisaria, jotka ovat äskettäin olleet Nuorissa Naisissa. Nuorista sisaristamme tuntuu usein aivan kuin heillä ei olisi sijaa eikä mitään yhteistä niiden kanssa, jotka ovat Apuyhdistyksessä. Ennen kuin he täyttävät 18, he tarvitsevat Nuorten Naisten johtajia ja äitejä, jotka todistavat iloisesti Apuyhdistyksen suurista siunauksista. Nuorten sisarten pitää saada tuntea intoa siitä, että heistä on tulossa sellaisen erinomaisen järjestön jäseniä. Kun nuoret naiset alkavat käydä Apuyhdistyksessä, he tarvitsevat eniten ystävää, jonka vieressä istua, käsivartta ympärilleen ja tilaisuutta opettaa ja palvella. Pyrkikäämme kaikki auttamaan toisiamme elämämme siirtymä- ja virstanpylväsvaiheissa.
Kiitos kaikille kirkon naisille, jotka ylittävät ikä- ja kulttuurirajat siunatakseen ja palvellakseen muita. Nuoret naiset palvelevat Alkeisyhdistyksen lapsia ja ikäihmisiä. Kaikenikäiset naimattomat sisaret käyttävät lukemattomia tunteja huolehtien lähipiirissään olevien tarpeista. Me annamme tunnustusta niille tuhansille nuorille naisille, jotka antavat puolitoista vuotta elämästään kertoakseen evankeliumista maailmalle. Kaikki nämä ovat todisteita siitä, mitä rakkaassa laulussamme sanotaan: ”On enkelten tehtävä naisille suotu.”5
Jos on esteitä, se johtuu siitä, että olemme luoneet ne itse. Meidän täytyy lakata keskittymästä eroihimme ja etsiä sitä, mikä on meille yhteistä. Silloin voimme alkaa ymmärtää suurimpia mahdollisuuksiamme ja saada aikaan suurinta hyvää tässä maailmassa. Sisar Marjorie P. Hinckley sanoi kerran: ”Oi, kuinka me tarvitsemmekaan toisiamme. Ne meistä, jotka ovat vanhoja, tarvitsevat teitä, jotka olette nuoria. Ja toivottavasti te nuoret tarvitsette joitakuita meistä, jotka ovat vanhoja. On sosiologinen tosiasia, että naiset tarvitsevat naisia. Me tarvitsemme syvällistä, tyydyttävää ja uskollista ystävyyttä toistemme kanssa.”6 Sisar Hinckley oli oikeassa: oi, kuinka me tarvitsemmekaan toisiamme!
Sisaret, maailmassa ei ole mitään toista naisten ryhmää, joka voi saada osakseen suurempia siunauksia kuin me myöhempien aikojen pyhien naiset. Me olemme Herran kirkon jäseniä, ja omista olosuhteistamme riippumatta me kaikki voimme nauttia pappeuden voiman täysistä siunauksista, kun pidämme kasteessa ja temppelissä tekemämme liitot. Meillä on eläviä profeettoja, jotka johtavat ja opettavat meitä, ja me nautimme ihanasta Pyhän Hengen lahjasta, joka toimii lohtuna ja oppaana elämässämme. Olemme siunattuja, kun saamme toimia käsi kädessä vanhurskaiden veljien kanssa vahvistaessamme koteja ja perheitä. Me pääsemme osallisiksi temppelitoimitusten lujuudesta ja voimasta ja niin paljosta muustakin.
Kaikkien näiden mahtavien siunausten lisäksi, joista nautimme, meillä on toisemme – sisaret Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa. Meitä on siunattu lempeällä ja rakastavalla luonteella, minkä johdosta voimme suoda Kristuksen kaltaista rakkautta ja palvelua lähipiirissämme oleville. Kun emme keskity ikään, kulttuuriin ja olosuhteisiin liittyviin eroihimme vaan hoivaamme ja palvelemme toisiamme, me täytymme Kristuksen puhtaalla rakkaudella ja innoituksella, niin että voimme tietää, milloin ja ketä palvella.
Osoitan teille kutsun, jonka esitti kerran aiemmin yksi Apuyhdistyksen ylijohtaja sanoessaan: ”Kehotan teitä, paitsi rakastamaan toisianne enemmän, rakastamaan toisianne paremmin.”7 Rukoilen, että me ymmärtäisimme, kuinka paljon me tarvitsemmekaan toisiamme, ja että me kaikki rakastaisimme toisiamme paremmin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.