Täydellinen toivon kirkkaus
Koska palautus vahvisti sen perustavaa laatua olevan totuuden, että Jumala tekee työtä tässä maailmassa, me voimme toivoa ja meidän tulee toivoa silloinkin kun kohtaamme kaikkein ylitsepääsemättömimpiä tilanteita.
Viime lokakuussa presidentti Russell M. Nelson kehotti meitä katsomaan eteenpäin tähän huhtikuun 2020 konferenssiin siten, että me jokainen omalla tavallamme katsomme taaksepäin nähdäksemme Jumalan vaikutuksen majesteettisuuden Jeesuksen Kristuksen evankeliumin palautuksessa. Sisar Holland ja minä otimme tuon profeetallisen kehotuksen vakavasti. Kuvittelimme elävämme 1800-luvun alkupuolella ja tarkastelevamme sen ajan uskonnollisia käsityksiä. Siinä kuvitellussa tilanteessa kysyimme itseltämme: ”Mitä täältä puuttuu? Mitä toivomme, että meillä olisi? Mitä toivomme, että Jumala antaa vastauksena hengelliseen kaipuuseemme?”
Ensinnäkin oivalsimme, että kaksi vuosisataa sitten olisimme kovasti toivoneet, että meille olisi palautettu todenmukaisempi käsitys Jumalasta kuin mitä useimmilla siihen aikaan oli, sillä Hän tuntui usein jäävän kätköön vuosisatoja vallinneen erheen ja väärinymmärryksen taakse. Lainatakseni William Ellery Channingin, sen ajan huomattavan uskonnollisen hahmon, käyttämää ilmausta, me olisimme kaivanneet ”Jumalan isällistä luonnetta”, jota Channing piti ”kristinuskon ensimmäisenä suurena oppina”1. Sellainen oppi olisi tunnustanut Jumalan rakastavana Isänä taivaassa eikä julmana tuomarina, joka jakaa ankaraa oikeutta, tai poissaolevana isäntänä, joka oli joskus ollut mukana maailman asioissa mutta oli nyt varattuna muualla maailmankaikkeudessa.
Niin, toiveemme vuonna 1820 olisi ollut löytää Jumala, joka puhuu ja opastaa yhtä avoimesti nykyään kuin Hän teki muinoin – todellinen Isä tuon sanan rakastavimmassa merkityksessä. Hän ei todellakaan olisi ollut kylmä ja mielivaltainen komentelija, joka ennalta valitsisi harvat ja valitut pelastukseen ja lähettäisi sitten loput ihmiskunnasta kadotukseen. Ei, Hän olisi sellainen, jonka jokainen teko jumalallisen julistuksen mukaan ”olisi maailman hyödyksi, sillä hän rakastaa maailmaa”2 ja jokaista sen asukasta. Tuo rakkaus olisi Hänelle tärkein syy lähettää Jeesus Kristus, Hänen ainosyntyinen Poikansa, maan päälle.3
Jeesuksesta puheen ollen, jos olisimme eläneet 1800-luvun ensimmäisinä vuosina, me olisimme käsittäneet hyvin huolestuneina, että kristinuskossa merkittävää jalansijaa alkoivat saada Vapahtajan elämän ja ylösnousemuksen todellisuutta koskevat epäilykset. Siksi olisimme toivoneet, että koko maailmalle ilmaantuisi todisteita, jotka vahvistaisivat Raamatun todistuksen, että Jeesus on Kristus, kirjaimellinen Jumalan Poika, Alfa ja Oomega ja ainoa Vapahtaja, jonka tämä maailma koskaan tuntisi. Eräs hartaimpia toiveitamme olisi ollut, että tuotaisiin esiin muita pyhien kirjojen todisteita, jotka muodostaisivat toisen todistuksen Jeesuksesta Kristuksesta laajentaen ja lisäten tietojamme Hänen ihmeellisestä syntymästään, vaikuttavasta palvelutyöstään, sovittavasta uhristaan ja loistavasta ylösnousemuksestaan. Todellakin sellainen asiakirja olisi ”vanhurskautta [lähetettäväksi] alas taivaasta; ja totuutta [lähetettäväksi] maasta”4.
Tarkastellessamme sen ajan kristillistä maailmaa olisimme toivoneet löytävämme jonkun Jumalan valtuuttaman henkilön, jolla olisi tosi pappeuden valtuus ja joka voisi kastaa meidät, antaa Pyhän Hengen lahjan ja suorittaa kaikki korotukselle välttämättömät evankeliumin toimitukset. Vuonna 1820 olisimme toivoneet näkevämme, kuinka Jesajan, Miikan ja muiden muinaisten profeettojen lausumat vaikuttavat lupaukset Herran majesteettisen huoneen paluusta täyttyvät.5 Meitä olisi sykähdyttänyt nähdä jälleen perustettuna loistavia pyhiä temppeleitä, joissa olisi Hengen vaikutus, toimitukset, voima ja valtuus opettaa iankaikkisia totuuksia, parantaa henkilökohtaisia haavoja ja sitoa perheitä yhteen ikuisesti. Olisin etsinyt aivan kaikkialta löytääkseni jonkun, jolla olisi ollut valtuus sanoa minulle ja rakkaalle Patricialleni, että avioliittomme sellaisessa paikassa on sinetöity ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi, jotta en koskaan kuulisi eikä meille koskaan langetettaisi mieleen syöpyvää kirousta ”kunnes kuolema teidät erottaa”. Tiedän, että ”[Isämme] kodissa on monta huonetta”6, mutta henkilökohtaisesti puhuen jos minä olisin niin onnekas, että perisin jonkin niistä, niin se ei voisi olla minulle muuta kuin lahoava hökkeli, elleivät Pat ja lapsemme olisi kanssani jakamassa tuota perintöä. Ja mitä tulee esivanhempiimme, joista jotkut elivät ja kuolivat muinoin kuulematta edes Jeesuksen Kristuksen nimeä, me olisimme toivoneet, että oikeudenmukaisimmat ja armeliaimmat Raamatun aatteet palautettaisiin – käytäntö, jossa elävät tarjoavat pelastavat toimitukset kuolleiden sukulaistensa puolesta.7 Mikään käytäntö, jota osaan kuvitella, ei osoittaisi loistokkaammin rakastavan Jumalan huolenpitoa jokaisesta maanpäällisestä lapsestaan, elivätpä tai kuolivatpa he missä tai milloin vain.
Luettelomme vuoden 1820 toiveistamme voisi toki jatkua, mutta kenties tärkein palautuksen sanoma on, että sellaiset toiveet eivät olisi olleet turhia. Pyhästä lehdosta alkaen ja tähän päivään jatkuen nämä toiveet alkoivat saada todellisen muodon ja niistä muodostui, kuten apostoli Paavali ja muut opettivat, todellisia, lujia ja varmoja sielun ankkureita.8 Se, mitä kerran vain toivottiin, on nyt osa historiaa.
Siksi voimme katsoa taaksepäin Jumalan maailmalle osoittaman hyvyyden kahtasataa vuotta. Mutta entäpä katsoessamme eteenpäin? Meillä on yhä toiveita, jotka eivät ole vielä täyttyneet. Tälläkin hetkellä me kaikki olemme mukana sodassa koronaviruspandemiaa vastaan – vakava muistutus siitä, että virus9, joka on tuhat kertaa hiekanjyvää pienempi10, voi tuoda polvilleen kokonaisia kansoja ja maailmanlaajuisia talouksia. Rukoilemme niiden puolesta, jotka ovat menettäneet rakkaitaan tälle nykyajan vitsaukselle, sekä niiden puolesta, jotka ovat saaneet tartunnan tai ovat vaaralle alttiina. Rukoilemme varmasti niiden puolesta, jotka huolehtivat suurenmoisesti sairaiden hoidosta. Kun olemme voittaneet tämän – ja niin käy – olkaamme yhtä sitoutuneita vapauttamaan maailma nälän viruksesta, vapauttamaan asuinalueita ja kansakuntia köyhyyden viruksesta. Toivokaamme kouluja, joissa oppilaat saavat opetusta – eivätkä pelkää tulevansa ammutuiksi – sekä jokaiselle Jumalan lapselle henkilökohtaisen arvokkuuden lahjaa, jota ei tärvele minkäänlainen rotua, etnistä taustaa tai uskontoa koskeva ennakkoluulo. Kaiken tämä pohjalla on herpaantumaton toivomme entistä suuremmasta omistautumisesta kaikista käskyistä kahdelle suurimmalle: rakastaa Jumalaa noudattamalla Hänen neuvojaan ja rakastaa lähimmäisiämme osoittamalla ystävällisyyttä ja myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa.11 Nämä kaksi jumalallista ohjetta ovat yhä – ja tulevat aina olemaan – ainoa todellinen toivo, joka meillä on antaa lapsillemme parempi maailma kuin se, jonka he nyt tuntevat.12
Näiden maailmanlaajuisten toiveiden lisäksi monilla tässä kuulijakunnassa tänään on syvästi henkilökohtaisia toiveita: toive avioliiton kohenemisesta tai toisinaan pelkästään toive avioliitosta, toive riippuvuuden voittamisesta, toive harhautuneen lapsen palaamisesta, toive satojen erilaisten fyysisten ja emotionaalisten tuskien loppumisesta. Koska palautus vahvisti sen perustavaa laatua olevan totuuden, että Jumala tekee työtä tässä maailmassa, me voimme toivoa ja meidän tulee toivoa silloinkin kun kohtaamme kaikkein ylitsepääsemättömimpiä tilanteita. Sitä tarkoitettiin siinä pyhien kirjoitusten kohdassa, kun Abraham pystyi toivomaan, vaikka toivoa ei ollut13 – eli hän pystyi uskomaan, vaikka ei näyttänyt olevan mitään syytä uskoa – että hän ja Saara voisivat saada lapsen, kun se vaikutti täysin mahdottomalta. Siksi kysynkin: ”Jos niin monet vuoden 1820 toiveistamme voisivat alkaa täyttyä jumalallisen valon välähtäessä vähäpätöiselle pojalle, joka polvistui lehdossa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, niin miksi emme toivoisi, että kaiken toivon Jumala voisi edelleen vastata käsittämättömällä ja ihmeellisellä tavalla vanhurskaisiin toiveisiin ja Kristuksen kaltaisiin haluihin?” Me kaikki tarvitsemme uskoa siihen, että se, mitä vanhurskaasti haluamme, voi jonakin päivänä, jollakin tavalla, jotenkin olla vielä meidän.
Veljet ja sisaret, me tiedämme, mitä olivat jotkin uskonnollisista puutteista 1800-luvun alussa. Lisäksi tiedämme jotakin nykyajan uskonnollisista vajavuuksista, jotka jättävät yhä tyydyttämättä joidenkin nälän ja toivon. Me tiedämme, että monet noista tyytymättömyyden aiheista johtavat jotkut pois perinteisistä kirkollisista instituutioista. Tiedämme myös, kuten eräs turhautunut kirjoittaja ilmaisi, että ”monilla [nykyisillä] uskonnollisilla johtajilla ei tunnu olevan käsitystä” tämänkaltaisen kadon hoitamisesta, vaan he tarjoavat vastauksena ”laihan kauravellin kaltaista terapeuttista deismiä, halpaa symbolista aktivismia, huolella verhottua harhaoppia [tai toisinaan vain] innotonta, joutavaa puhetta”14 – ja kaikkea tätä silloin, kun maailma tarvitsee niin paljon enemmän, kun nouseva sukupolvi ansaitsee niin paljon enemmän ja kun Jeesuksen aikaan Hän tarjosi niin paljon enemmän. Kristuksen opetuslapsina me voimme omana aikanamme nousta niiden muinaisten israelilaisten yläpuolelle, jotka valittivat: ”Luumme ovat kuivettuneet, toivomme on mennyt.”15 Jos me todellakin lopulta menetämme toivon, me menetämme viimeisen meitä ylläpitävän omaisuutemme. Aivan helvetin portin yläpuolelle Dante kirjoitti teoksessaan Divina Commedia varoituksen kaikille matkaajille. Hän kirjoitti: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”16 Todellakin, kun toivo on mennyt, meille ei jää mitään muuta kuin helvetin lieskojen roihu joka puolella.
Kun siis selkämme on seinää vasten, ja kuten laulussa sanotaan, kukaan ei mua murheissani lohduta17, niin korvaamattomien hyveidemme joukossa tulee olemaan tämä kallisarvoinen toivon lahja, joka on erottamattomasti sidoksissa uskoomme Jumalaan ja rakkauteemme muita kohtaan.
Tänä kaksisataavuotisjuhlavuonna, kun katsomme taaksepäin nähdäksemme kaiken, mitä meille on annettu, ja riemuitsemme oivaltaessamme, että niin monet toiveet ovat täyttyneet, toistan erään kotiin palanneen kauniin nuoren sisarlähetyssaarnaajan ajatuksen. Hän sanoi meille Johannesburgissa vain muutama kuukausi sitten: ”[Emme] ole tulleet tähän asti vain tullaksemme tähän asti.”18
Mukailen yhtä innoittavimmista jäähyväispuheista, mitä on koskaan tallennettu pyhiin kirjoituksiin, ja sanon profeetta Nefin ja sen nuoren sisaren tavoin:
”Rakkaat veljeni [ja sisareni], kun olette [saaneet nämä palautuksen ensi hedelmät], minä kysyn, onko kaikki tehty? Katso, minä sanon teille: Ei – –.
Teidän täytyy ponnistella eteenpäin lujina Kristuksessa, niin että teillä on täydellinen toivon kirkkaus ja rakkaus Jumalaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan. – – Jos te [sen teette] – –, näin sanoo Isä: Te saatte iankaikkisen elämän.”19
Veljeni ja sisareni, annan kiitoksen kaikesta, mitä meille on annettu tällä viimeisellä ja suurimmalla kaikista taloudenhoitokausista, Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin taloudenhoitokaudella. Tämän evankeliumin mukanaan tuomat lahjat ja siunaukset merkitsevät minulle kaikkea – kaikkea – joten pyrkimyksessäni kiittää taivaallista Isääni niistä minulla on ”lupauksia, joita pitää, ja pitkä matka, jota kulkea, ennen kuin voin nukkua”20. Ponnistelkaamme eteenpäin rakkaus sydämessämme, vaeltaen ”toivon kirkkaudessa”21 sen valaistessa pyhän odotuksen polun, jolla olemme nyt olleet 200 vuotta. Todistan, että tulevaisuus on oleva yhtä täynnä ihmeitä ja runsaita siunauksia kuin menneisyys on ollut. Meillä on kaikki syy toivoa siunauksia, jotka ovat jopa suurempia kuin ne, joita olemme jo saaneet, koska tämä on kaikkivaltiaan Jumalan työtä, tämä on jatkuvan ilmoituksen kirkko ja tämä on Kristuksen rajattoman armon ja hyväntahtoisuuden evankeliumi. Todistan kaikista näistä totuuksista ja niin paljosta muusta. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.