Uskonne tähden
Kiitän kaikkia teitä suurenmoisia kirkon jäseniä – – siitä, että osoitatte jokaisena elämänne päivänä, ettei Kristuksen puhdas rakkaus ”koskaan katoa”.
Presidentti Monson, tämän kirkon koko maailmanlaajuinen jäsenistö yhtyy tuohon suurenmoiseen lauluun tämän loistavan kuoron kanssa, ja me sanomme: ”Kiitos, Luojamme, profeetasta.” Kiitos elämästäsi, esimerkistäsi ja tuosta kirkon uuden yleiskonferenssin tervehdyspuheesta. Me rakastamme sinua, me ihailemme sinua ja me tuemme sinua. Itse asiassa meillä on tämän iltapäivän kokouksessa virallisempi tilaisuus kohottaa kätemme ja antaa tukemme paitsi presidentti Monsonille myös kaikille muille kirkon johtaville virkailijoille. Koska minun nimeni sisältyy tuohon luetteloon, rohkenen puhua kaikkien puolesta kiittäessäni teitä edeltäpäin niistä kohotetuista käsistä. Yksikään meistä ei voisi palvella ilman rukouksianne ja ilman tukeanne. Teidän uskollisuutenne ja teidän rakkautenne merkitsevät meille enemmän kuin osaamme mitenkään sanoa.
Siinä hengessä sanomani tänään on se, että me tuemme teitä, että me vastaamme teille noilla samoilla sydämestä tulevilla rukouksilla ja tuolla samalla rakkauden ilmauksella. Me kaikki tiedämme, että kirkon johtaville virkailijoille on annettu erityisiä avaimia, liittoja ja vastuita, mutta me tiedämme myös, että kirkko saa verratonta voimaa, todella ainutlaatuista tarmoa tämän kirkon jokaisen jäsenen uskosta ja omistautumisesta, olittepa keitä tahansa. Asuittepa missä maassa tahansa, tunsittepa itsenne kuinka nuoriksi tai riittämättömiksi tahansa tai näittepä itsenne kuinka ikääntyneinä tai rajoittuneina tahansa, minä todistan, että Jumala rakastaa teitä yksilöinä, te olette keskeisiä Hänen työnsä tarkoitukselle ja te olette rakkaita Hänen kirkkonsa johtaville virkailijoille, jotka rukoilevat puolestanne. Teidän jokaisen henkilökohtainen arvo, pyhä suurenmoisuutenne on juuri se syy, miksi on olemassa suunnitelma pelastukseksi ja korotukseksi. Toisin kuin kuulee nykyään sanottavan, tämä sanoma koskee sinua. Ei, älä käänny katsomaan vierustoveriasi. Minä puhun sinulle!
Olen nähnyt vaivaa löytääkseni sopivan tavan kertoa teille, kuinka paljon Jumala rakastaa teitä ja kuinka kiitollisia me täällä korokkeella olemme teistä. Yritän olla itse taivaan enkelien ääni kiittäessäni teitä kaikesta hyvästä, mitä olette ikinä tehneet, jokaisesta ystävällisestä sanasta, jonka olette ikinä sanoneet, jokaisesta uhrauksesta, jonka olette ikinä tehneet suodaksenne jollekulle – kenelle hyvänsä – Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ihanuuden ja siunaukset.
Olen kiitollinen Nuorten Naisten johtohenkilöille, jotka lähtevät tyttöjen leirille ja ilman shampoota, suihkua tai ripsiväriä tekevät savuisten leirinuotioiden äärellä pidetyistä todistuskokouksista mukaansatempaavimpia hengellisiä kokemuksia, mitä nuo tytöt – tai nuo johtohenkilöt – kokevat elämänsä aikana. Olen kiitollinen kaikista kirkon naisista, jotka ovat minun elämässäni olleet yhtä vahvoja kuin Siinain vuori ja yhtä myötätuntoisia kuin vuorisaarna. Me hymyilemme toisinaan sisartemme jutuille – tiedättehän vihreät hyytelöt, tilkkutäkit ja perunalaatikot. Mutta minun perheeni on ollut kiitollinen siitä, että on saanut jossakin vaiheessa niitä kaikkia – ja kerran tilkkutäkin ja perunalaatikon jopa samana päivänä. Se oli vain pieni tilkkutäkki – itse asiassa pikkuruinen – joka teki vauvana kuolleen pikkuveljeni matkasta takaisin hänen taivaalliseen kotiinsa juuri niin lämpimän ja miellyttävän kuin Apuyhdistyksemme sisaret halusivat sen olevan. Perheellemme hautajaisten jälkeen tuotu ruoka, joka annettiin vapaaehtoisesti ja meidän sitä sanallakaan pyytämättä, otettiin kiitollisesti vastaan. Hymyilkää perinteillemme, jos haluatte, mutta jollakin tavoin tämän kirkon naiset, jotka aivan liian usein jäävät vaille kiitosta, ovat aina paikalla, kun kädet ovat hervonneet ja polvet ovat voimattomat1. He näyttävät vaistomaisesti käsittävän jumalallisuuden Kristuksen julistuksessa: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä – –, sen te olette tehneet minulle.”2
Ja sama pätee myös pappeusveljiin. Ajattelen esimerkiksi nuorten miestemme johtohenkilöitä, jotka ilmastosta ja maanosasta riippuen joko lähtevät luita tärisyttävälle 80 kilometrin patikkamatkalle tai kaivavat jääluolia – ja itse asiassa yrittävät nukkua niissä – öinä, jotka tuntuvat varmasti pisimmiltä koskaan koetuilta. Olen kiitollinen muistoista, joita sain oman ylipappien ryhmäni kanssa, kun muutama vuosi sitten nukuimme viikkokausia vuorotellen pienessä säädettävässä nojatuolissa erään kuolemansairaan koorumin jäsenen makuuhuoneessa, niin että hänen iäkäs ja yhtä hauras vaimonsa saisi nukuttua edes vähän noina rakkaansa elämän viimeisinä viikkoina. Olen kiitollinen kirkon suuresta opettajien, virkailijoiden, neuvojien ja kirjurien joukosta, puhumattakaan ihmisistä, jotka ovat aina pystyttämässä pöytiä ja kokoamassa tuoleja. Olen kiitollinen asetetuista patriarkoista, musiikkihenkilöistä, sukututkimustyöntekijöistä ja osteoporoosista kärsivistä aviopareista, jotka laahustavat temppeliin viideltä aamulla kantaen pieniä matkalaukkujaan, jotka ovat nyt melkeinpä suurempia kuin he itse. Olen kiitollinen epäitsekkäistä vanhemmista, jotka – ehkäpä koko elinikänsä – hoitavat vammaista lasta, jolla on joskus enemmän kuin yksi vamma, ja toisinaan näitä lapsia on enemmän kuin yksi. Olen kiitollinen lapsista, jotka lyöttäytyvät myöhemmin elämässä yhteen hoitaakseen vuorostaan sairaita tai iäkkäitä vanhempia.
Ja sille lähes täydelliselle vanhemmalle sisarelle, joka kuiskasi äskettäin miltei anteeksipyytäen: ”En ole ollut koskaan kirkossa mikään johtohenkilö. Olen kai ollut vain auttaja”, minä sanon: ”Rakas sisar, Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia ’auttajia’ valtakunnassa.” Jotkut meistä, jotka olemme johtohenkilöitä, toivomme saavamme jonakin päivänä taivaan silmissä aseman, jonka te olette jo ansainneet.
En ole tarpeeksi usein ilmaissut kiitollisuutta sellaisten ihmisten uskosta ja hyvyydestä elämässäni. Presidentti James E. Faust seisoi tällä puhujakorokkeella 13 vuotta sitten ja sanoi: ”Muistan, kuinka – – [ollessani pieni poika] – – isoäitini – – valmisti herkulliset ateriamme kuumalla puuliedellä. Kun lieden vieressä oleva puulaatikko tyhjeni, isoäiti otti sen mitään sanomatta mukaansa ja meni täyttämään sen ulkona olevasta setripuupinosta ja kantoi painavan laatikon takaisin sisälle. Minä olin niin tunteeton – –, että istuin paikoillani ja annoin rakkaan isoäitini täyttää keittiön puulaatikon.” Sitten ääni liikutuksesta tukahtuen hän sanoi: ”Minua hävettää, ja olen katunut laiminlyöntiäni koko ikäni. Toivon voivani pyytää häneltä anteeksi jonakin päivänä.”3
Jos mies, joka oli yhtä täydellinen kuin presidentti Faust mielestäni oli, voi tunnustaa nuoruuden virheensä, en voi tehdä vähempää kuin samanlaisen tunnustuksen ja antaa tänään oman aivan liian kauan viipyneen kiitokseni.
Kun minut kutsuttiin palvelemaan lähetystyössä ennen aikojen alkua, ei ollut mitään lähetystyökustannusten tasaamisohjelmaa. Jokaisen oli maksettava kaikki lähetystyönsä kustannukset sillä lähetyskentällä, jonne hänet lähetettiin. Joillakin lähetyskentillä se oli hyvin kallista, ja kuten kävi ilmi, omani oli yksi niistä.
Kuten kannustamme lähetyssaarnaajia tekemään, minäkin olin säästänyt rahaa ja myynyt tavaroitani maksaakseni oman lähetystyöni parhaani mukaan. Minä luulin, että minulla oli riittävästi rahaa, mutta en ollut varma, kuinka ne riittäisivät lähetystyöni viimeisiksi kuukausiksi. Tuo kysymys mielessäni lähdin kuitenkin perheeni luota onnellisena saamaan parhaan kokemuksen, mitä kukaan voisi toivoa. Rakastin lähetystyötäni enemmän kuin varmaan yksikään nuori mies ikinä on rakastanut sitä ennen tai sen jälkeen.
Sitten palasin kotiin juuri kun vanhempani kutsuttiin palvelemaan lähetystyössä. Mitä minä nyt tekisin? Miten ihmeessä voisin maksaa korkeakouluopinnot? Kuinka voisin mitenkään maksaa ruoan ja asunnon? Ja kuinka voisin ikinä toteuttaa sydämeni suuren unelman mennä naimisiin henkeäsalpaavan täydellisen Patricia Terryn kanssa? Voin hyvin myöntää, että olin masentunut ja peloissani.
Epäröiden menin paikalliseen pankkiin ja kysyin pankinjohtajalta, joka oli perheystävä, kuinka paljon rahaa tililläni oli. Hän näytti yllättyneeltä ja sanoi: ”No Jeff, sehän on kaikki sinun tililläsi. Eivätkö he kertoneet? Vanhempasi halusivat tehdä sen vähän, mitä voivat, auttaakseen sinua pääsemään alkuun, kun palaat kotiin. He eivät nostaneet tililtäsi senttiäkään lähetystyösi aikana. Minä luulin, että sinä tiesit.”
Ei, en tiennyt. Mutta sen tiedän, että isäni, itseoppinut pikkukaupungin kirjanpitäjä, jolla oli vain muutama asiakas, ei luultavasti saanut uutta pukua tai uutta paitaa tai uusia kenkiä kahteen vuoteen, jotta hänen poikansa voisi saada ne lähetystyötään varten. Enkä tiennyt sitäkään, mikä selvisi sitten myöhemmin, että äitini, joka ei ollut koko heidän avioliittonsa aikana ollut työssä kodin ulkopuolella, meni töihin paikalliseen tavarataloon, että lähetystyöni kustannukset voitaisiin hoitaa. Eikä sanaakaan siitä koskaan välittynyt minulle lähetystyössäni. Ei ainuttakaan sitä koskevaa sanaa sanottu. Kuinka moni isä tässä kirkossa on tehnyt täsmälleen sen, mitä isäni teki? Ja kuinka moni äiti näinä vaikeina taloudellisina aikoina tekee yhä samaa kuin äitini teki?
Isäni on ollut kuolleena 34 vuotta, joten presidentti Faustin tavoin minun on odotettava verhon tuolle puolen ennen kuin voin täysin kiittää häntä. Mutta suloinen äitini, joka täyttää ensi viikolla 95 vuotta, katselee tänään onnellisena kotonaan St. Georgessa tätä lähetystä, joten ei ole liian myöhäistä kiittää häntä. Teille, äiti ja isä, ja kaikille äideille ja isille ja perheille ja uskollisille ihmisille kaikkialla: Kiitän teitä uhrautumisestanne lastenne (ja muiden ihmisten lasten!) hyväksi, siitä, että haluatte niin kovasti antaa heille etuja, joita teillä ei koskaan ollut, että haluatte niin kovasti antaa heille onnellisimman elämän, mihin pystytte.
Kiitän kaikkia teitä suurenmoisia kirkon jäseniä – ja monen monia hyviä ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoomme – siitä, että osoitatte jokaisena elämänne päivänä, ettei Kristuksen puhdas rakkaus ”koskaan katoa”4. Yksikään teistä ei ole merkityksetön, ja se johtuu osaltaan siitä, että te teette Jeesuksen Kristuksen evankeliumista sen, mitä se on – elävän muistuttajan Hänen armostaan ja laupeudestaan, yksityisen mutta voimallisen ilmauksen pienissä kylissä ja suurissa kaupungeissa siitä hyvästä, mitä Hän teki, ja elämästä, jonka Hän antoi tuodessaan muille rauhan ja pelastuksen. Meille on sanoin kuvaamaton kunnia saada kuulua joukkoonne näin pyhässä asiassa.
Kuten Jeesus sanoi nefiläisille, niin sanon minäkin tänään:
”Uskonne tähden – – minun iloni on täysi.
Ja kun hän oli sanonut nämä sanat, hän itki.”5
Veljet ja sisaret, teidän esimerkkinne nähdessäni vakuutan jälleen omaa päättäväisyyttäni olla parempi, olla uskollisempi – ystävällisempi ja omistautuneempi, hyväntahtoisempi ja uskollisempi kuten taivaallinen Isämme on ja kuten hyvin monet teistä ovat. Tätä rukoilen Hänen nimessään, joka on meidän suuri esimerkkimme kaikessa – Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.