Pysykää polulla
Kun me pidämme kiinni lapsistamme ja noudatamme Vapahtajan viitoittamaa polkua, me kaikki palaamme taivaalliseen kotiimme ja turvaan taivaallisen Isämme syliin.
Seurasin hiljattain pikkuisen Kate Elizabethin syntymää. Kun Kate oli tullut tähän maailmaan ja hänet laskettiin äitinsä syliin, hän ojensi kätensä ja tarttui äitinsä sormeen. Oli kuin pieni Kate olisi sanonut: ”Jos pidän kiinni, autatko minua pysymään polulla, joka johtaa takaisin taivaallisen Isäni luo?”
Kun Joseph Smith oli seitsenvuotias, hän sai lavantaudin ja hänen jalkaansa tuli tulehdus. Tohtori Nathan Smith käytti uraauurtavaa menetelmää, jolla tulehtunut jalka voitiin säästää. Tohtori Smithin olisi ilman anestesiaa leikattava Josephin säärtä ja itse asiassa poistettava osia tulehtuneesta luusta. Joseph kieltäytyi juomasta konjakkia kivun turruttamiseksi eikä antanut sitoa itseään vaan sanoi: ”Haluan, että isäni istuu vuoteella ja pitelee minua sylissään, ja sitten teen mitä tahansa on tarpeen tehdä.”1
Me sanomme kaikille maailman lapsille: ”Tartu käteeni. Pidä lujasti kiinni. Me pysymme yhdessä polulla, joka vie takaisin taivaallisen Isämme luo.”
Vanhemmat, isovanhemmat, naapurit, ystävät, Alkeisyhdistyksen johtohenkilöt – me jokainen voimme ojentaa kätemme ja pitää kiinni lapsista. Me voimme pysähtyä, polvistua ja katsoa heitä silmiin ja tuntea heidän sisäisen halunsa seurata Vapahtajaa. Pitäkää kiinni heidän kädestään. Kulkekaa heidän kanssaan. Se on meidän mahdollisuutemme ankkuroida heidät uskon polulle.
Yhdenkään lapsen ei tarvitse kulkea polulla yksin – jos me vain puhumme avoimesti lapsillemme pelastussuunnitelmasta. Suunnitelman ymmärtäminen auttaa heitä pitämään kiinni totuuksista: että he ovat Jumalan lapsia ja Hänellä on suunnitelma heitä varten, että he elivät Hänen kanssaan kuolevaisuutta edeltävässä olemassaolossa, että he huusivat ilosta saadessaan tulla tänne maan päälle ja että Vapahtajan avulla me kaikki voimme palata taivaallisen Isämme eteen. Jos he ymmärtävät suunnitelman ja sen, keitä he ovat, he eivät pelkää.
Luvussa Alma 24 sanotaan: ”Hän rakastaa meidän sielujamme [ja] hän rakastaa meidän lapsiamme; sen tähden – – pelastussuunnitelma ilmaistaisiin meille, samoin kuin tuleville sukupolville.”2
Me alamme tehdä suunnitelmaa tutuksi lapsillemme, kun pidämme itse tiukasti kiinni rautakaiteesta.
Kun pidämme tiukasti kiinni rautakaiteesta, meillä on mahdollisuus asettaa kätemme heidän kätensä tueksi ja kulkea kaitaa ja kapeaa polkua yhdessä. Esimerkkimme voimistuu heidän silmissään. He kulkevat kanssamme samaa tahtia, kun he tuntevat varmuutta teoissamme. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä – vain rehellisiä ja vilpittömiä. Lapset haluavat tuntea olevansa yhtä kanssamme. Kun isä tai äiti sanoo: ”Me pystymme siihen! Voimme lukea pyhiä kirjoituksia päivittäin perheenä”, lapset tulevat perässä!
Yksi sellainen perhe, jossa on neljä pientä lasta, kirjoittaa: ”Päätimme aloittaa pienestä, koska lastemme keskittymiskyky on vähäinen. Vanhin lapsemme ei osannut vielä lukea, mutta hän voi toistaa sanojamme, joten aloimme lukea Mormonin kirjaa, vain kolme jaetta joka ilta. Mieheni ja minä luimme kumpikin yhden jakeen, ja sitten Sydney toisti jakeen. Edistyimme neljään jakeeseen ja sitten viiteen, kun pojat alkoivat toistaa omia jakeitaan. Olihan se väsyttävää, mutta jatkoimme sinnikkäästi. Yritimme keskittyä johdonmukaisuuteen nopeuden asemesta. Meiltä kesti kolme ja puoli vuotta lukea Mormonin kirja. Se toi hienon saavutuksen tunteen!”
Äiti jatkaa: ”Päivittäinen pyhien kirjoitusten lukeminen perheenä on nyt perheessämme tapa. Lapsemme ovat tottuneet pyhien kirjoitusten kieleen, ja mieheni ja minä käytämme tilaisuutta todistaa totuuksista. Mikä tärkeintä, Hengen vaikutus kodissamme on lisääntynyt.”
Opitteko te tämän perheen kokemuksesta saman kuin minä? Kun aiomme pitää tiukasti kiinni Jumalan sanasta, pyhien kirjoitusten lukemisemme voi olla vain yksi jae kerrallaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Voitte aloittaa nyt.
Maailma opettaa lapsiamme, jos me emme tee sitä, ja lapsemme kykenevät oppimaan hyvin nuorella iällä kaiken, mitä maailma heille opettaa. Sen, mitä haluamme heidän tietävän viiden vuoden kuluttua, pitää kuulua keskusteluihimme heidän kanssaan tänään. Opettakaa heitä joka tilanteessa. Tarjotkoon jokainen pulma, jokainen seuraus, jokainen koettelemus, joita he saattavat kohdata, tilaisuuden opettaa heille, kuinka pitää kiinni evankeliumin totuuksista.
Shannon, nuori äiti, ei aavistanut, että hän opettaisi pian lapsilleen rukouksen voimaa, kun he nousivat autoonsa ajaakseen kotiin, joka oli vain 40 minuutin ajomatkan päässä. Kun he lähtivät isoäidin luota, oli vielä hyvä ajokeli, mutta kun he ajoivat kanjonin läpi, kevyt lumisade muuttui lumimyrskyksi. Auto alkoi luisua tien pinnalla. Pian näkyvyys oli lähes olematon. Kaksi nuorinta lasta tunsivat tilanteen painostavuuden ja alkoivat itkeä. Shannon sanoi vanhemmille lapsille, 8-vuotiaalle Heidille ja 6-vuotiaalle Thomasille: ”Teidän pitää rukoilla. Me tarvitsemme taivaallisen Isän apua, jotta pääsemme turvallisesti kotiin. Rukoilkaa, ettemme juutu lumeen ja ettemme luisu pois tieltä.” Kädet vapisten hän ohjasi autoa, mutta kuuli kuitenkin pienten rukousten kuiskutuksen, joka kuului yhä uudelleen takapenkiltä. ”Taivaallinen Isä, auta meitä pääsemään kotiin turvallisesti. Auta meitä niin, ettemme luisu pois tieltä.”
Aikanaan rukoukset rauhoittivat pienemmät lapset, ja he lopettivat itkemisen juuri kun selvisi, että tiesulku esti heitä ajamasta kauemmas. Varovasti he kääntyivät ympäri ja löysivät motellin, jossa viettivät yön. Motelliin päästyään he polvistuivat ja kiittivät taivaallista Isää siitä, että olivat turvassa. Sinä iltana äiti opetti lapsilleen, millaista voimaa tuo rukouksesta kiinni pitäminen.
Mitä koettelemuksia lapsemme kohtaavat? Joseph Smithin tavoin lapsemme voivat saada rohkeutta ”tehdä mitä tahansa on tarpeen”. Kun meillä on selkeä tarkoitus pitää heistä kiinni ja opettaa heille taivaallisen Isän suunnitelmaa rukouksen ja pyhien kirjoitusten avulla, he tulevat tietämään, mistä he ovat tulleet, miksi he ovat täällä ja minne he ovat menossa.
Viime keväänä mieheni ja minä olimme seuraamassa nelivuotiaan pojanpoikamme jalkapallopeliä. Tunsimme kentällä vallitsevan jännityksen, kun pelaajat juoksivat joka suuntaan jalkapallon perässä. Kun loppuvihellys kuului, pelaajat eivät tienneet, kuka voitti ja kuka hävisi. He olivat vain pelanneet. Valmentajat ohjasivat pelaajat kättelemään vastapuolen joukkueen jäseniä. Sitten näin jotakin aika merkittävää. Valmentaja pyysi muodostamaan voittotunnelin. Kaikki vanhemmat, isovanhemmat ja mahdolliset katsojat, jotka olivat tulleet seuraamaan peliä, nousivat ja muodostivat kaksi toisiaan vastakkain olevaa riviä, ja kätensä kohottaen he muodostivat holvin. Lapset hihkuivat juostessaan kannustavien aikuisten välissä katselijoiden muodostamaa polkua pitkin. Pian vastapuolen joukkueen lapset liittyivät hauskanpitoon, kun kaikki pelaajat – voittajat ja häviäjät – saivat kannustusta aikuisilta juostessaan voittotunnelin polkua pitkin.
Mielessäni näin toisen kuvan. Minulla oli tunne, että katselin lapsia, jotka elivät suunnitelmaa, sitä suunnitelmaa, jonka taivaallinen Isä on luonut jokaista yksittäistä lasta varten. Lapset juoksivat kaitaa ja kapeaa polkua heitä rakastavien katselijoiden käsivarsien alla jokainen tuntien iloa siitä, että oli polulla.
Jaakob sanoi: ”Oi kuinka suuri on Jumalamme suunnitelma!”3 Vapahtaja ”meille polun viitoitti – – Mi kerran johtaa elämään”.4 Todistan, että kun me pidämme kiinni lapsistamme ja noudatamme Vapahtajan viitoittamaa polkua, me kaikki palaamme taivaalliseen kotiimme ja turvaan taivaallisen Isämme syliin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.