Muille esittämistä
Elämäni oli pelkkää esittämistä, kunnes päätin vaihtaa roolia.
Kun olin nuori teini-ikäinen, koulu oli minulle roolin esittämistä. Vähän samalla tavoin kuin elokuvien pahis heittää osuvia, näppäriä repliikkejä ja vaikuttaa samalla tosi siistiltä. Halusin tosi paljon kyetä tekemään niin. Yritin hallita näyttämöä ihan samalla lailla kuin parhaat pahikset. Esitin, että moraalini oli kehno, koska halusin tehdä vaikutuksen ystäviini koulussa. Rakastin naurua, jota sain aikaan käyttäessäni sopimatonta kieltä tai letkauttaessani jotakin ihmisistä.
Halusin olla se, jolle yleisö hurrasi. Niinpä pyrin keksimään, kuinka ihmisiä voi miellyttää. Minusta tuli varsinainen pelle biologian luokassani, onnistuin uskottelemaan lentopallojoukkueelleni, että olin innokas bilettäjä, ja tein lopun viattoman, lapsellisen nuoren naisen maineestani. Ajattelin: ”En halua ystävieni pitävän minua hurskastelijana!”
Koska en todellisuudessa syyllistynyt niihin vakaviin synteihin, joita ihmiset luulivat minun tekevän, yritin epätoivoisesti vakuuttaa itselleni, ettei haitannut, vaikka käyttäydyin niin tökerösti. Olin niin väärässä! Todellisen elämän leffaroolini saavutti pisteen, jossa en kestänyt katsoa sitä itse. Mitä suositummaksi tulin, sitä vähemmän pidin esittämästäni henkilöstä.
Kerran kaksi ystävistäni puhui suloisesta, ystävällisestä urheilijasta nimeltä Jennifer, jota ei nolottanut puolustaa uskonkäsityksiään. Toinen ystävistäni – upein, suosituin ja fiksuin tyttö seitsemänsillä luokilla – sanoi: ”Jennifer on niin erilainen. Kunpa minäkin uskoisin yhtä rohkeasti omaan kirkkooni kuin hän omaansa. Hän on ainut, jonka tiedän elävän sillä tavoin.” Olin tyrmistynyt.
”Kuinka hän voi sanoa jotakin sellaista edes mainitsematta minua?” pohdin. ”Minun kirkollani on sentään korkeat tasovaatimukset!” Olin raivoissani siitä, ettei hän edes tullut ajatelleeksi minua hyvänä esimerkkinä. Silloin äkkiä minusta tuntui kuin olisin istunut leffateatterin eturivissä katsomassa esitystä omasta elämästäni.
Ajattelin sitä huonoa esimerkkiä, joka olin ollut ystävilleni. Millainen nuori katsoisi minua ja ajattelisi: ”Kunpa olisin rohkea ja ainutlaatuinen niin kuin hän?” En tosiaankaan pitänyt siitä, millainen minusta oli tullut.
Luonteeni ja maineeni muuttaminen on ollut pitkä prosessi, ja yritän edelleen pitää suuni kiinni sen sijaan että möläyttelisin porukkaa miellyttäviä loukkauksia. Mutta oivalsin, että voisin saada ystäväni nauramaan loukkaamatta jonkun toisen tunteita ja voisin törkeän vitsin aikana lähteä huoneesta joutumatta naurunalaiseksi. Kenenkään ei tarvitse olla ”pahis” saadakseen paljon ystäviä. Muutin asenteeni ja käytökseni, koska se, että olen sovussa uskonkäsitysteni kanssa, on paljon siistimpää kuin yritykset kätkeä todellinen minäni.
Kuvitus Scott Greer