Kunnes taasen kohdataan
Varjeltuna maailman saastutukselta
Mietin, miksi olin temppelissä siivoamassa, kun mikään siellä ei ollut likaista. Mutta pian tajusin, ettei asian ydin ollutkaan siivoamisessa.
Muutama vuosi sitten menin Bountifulin temppeliin Utahissa Yhdysvalloissa hoitamaan myöhäisillan siivoustehtävää. Paikalle oli saapunut vaikuttava määrä ihmisiä, ja mietin hetken, pitäisikö osa heistä lähettää kotiin. Olin enemmän kuin valmis tarjoutumaan vapaaehtoisesti lähtemään aikaisin. Sitten ajattelin kyynisesti itsekseni: ”Tietenkään meitä ei päästetä lähtemään aikaisin. Meille kaikille löydetään jotakin vähäpätöistä tekemistä, koska ajatellaan, että meitä täytyy pitää täällä koko kahden tunnin ajan.” Muistin aiemman kerran, jolloin olin pyyhkinyt pölyjä yli tunnin ajan, ja kun palautin pyyhkeen, se oli näyttänyt yhtä puhtaalta kuin se oli ollut minulle annettaessa. Valmistauduin käyttämään kaksi tuntia sellaisen siivoamiseen, mikä ei näyttänyt tarvitsevan siivoamista. Ilmeisestikin olin tullut sinä iltana temppeliin enemmän velvollisuudentunnosta kuin halusta palvella.
Ryhmämme johdatettiin hartaushetkeä varten pieneen kappeliin. Valvoja, joka johti hartaustilaisuuden, sanoi jotakin, joka muutti ikuisiksi ajoiksi sen, miten suhtaudun temppelin siivoustehtäviin. Toivotettuaan meidät tervetulleiksi hän jatkoi selittämällä, että emme olleet siellä siivoamassa sellaista, mikä ei tarvinnut siivoamista, vaan estämässä Herran huonetta koskaan likaantumasta. Koska olimme yhden maailman pyhimmän paikan taloudenhoitajia, meillä oli velvollisuus pitää se tahrattomana.
Hänen viestinsä tunkeutui sydämeeni, ja minä siirryin tehtäväkseni annetulle alueelle tuntien uutta intoa suojella Herran huonetta. Pyyhin pehmeäharjaisella pensselillä pikkuruiset uurteet ovenkarmeista, jalkalistoista ja pöytien ja tuolien jaloista. Jos olisin saanut tuon tehtävän aiemmalla kerralla, olisin saattanut pitää sitä naurettavana ja pyyhkäistä huolettomasti nuo alueet näyttääkseni puuhakkaalta. Mutta tällä kertaa pidin huolta siitä, että harjakset tavoittivat pienimmätkin uurteet.
Koska tuo työ ei ollut fyysisesti eikä henkisesti rasittavaa, sain siunauksekseni aikaa pohtia samalla kun työskentelin. Ensin oivalsin, etten ollut koskaan kiinnittänyt huomiota niin pieniin yksityiskohtiin omassa kodissani vaan olin siivonnut ne kohdat, jotka muut näkisivät ensimmäisenä, ja laiminlyönyt ne, joista vain perheeni jäsenet ja minä tiesimme.
Seuraavaksi oivalsin, että oli kausia, jolloin olin elänyt evankeliumia samalla tavoin – elänyt niiden periaatteiden mukaan ja täyttänyt ne tehtävät, jotka olivat näkyvimmin esillä lähelläni oleville, samalla kun olin jättänyt välittämättä asioista, joista vain perheeni tai minä näytimme tietävän. Kävin kirkossa, otin vastaan tehtäviä ja hoidin ne, kävin kotikäynneillä – minkä kaiken seurakuntamme jäsenet selkeästi näkivät – mutta laiminlöin säännöllisen käymisen temppelissä, pyhien kirjoitusten lukemisen, rukoilemisen yksin ja perheen kanssa sekä perheiltojen pitämisen. Opetin oppiaiheita ja puhuin kirkossa, mutta joskus sydämestäni puuttui todellista rakkautta, kun olin tekemisissä muiden kanssa.
Sinä iltana temppelissä tutkin kädessäni olevaa pensseliä ja kysyin itseltäni: ”Mitä ovat ne pienet uurteet elämässäni, jotka kaipaavat enemmän huomiota?” Päätin, että sen sijaan että suunnittelisin siivoavani toistuvasti niitä alueita elämässäni, jotka kaipasivat huomiota, yrittäisin lujemmin olla antamatta niiden edes likaantua.
Muistan temppelin siivouksesta saamani opetuksen joka kerta, kun meitä muistutetaan varjelemaan itsemme ”niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:27).