Suunnitelma perhettämme varten
”Perhe voi aina yhdessä olla, Niin Isä päätti sen.” (Lasten laulukirja, s. 98.)
Kun puhelin soi, istuin äidin ja isän sängyllä ja kaipasin heitä kauheasti.
”Hei, Levi. Arvaa mitä?” isä sanoi. ”Siskosi Nora syntyi nyt iltapäivällä!”
Kuulin, että isä oli iloinen, mutta hänen äänensä kuulosti myös oudolta – ihan kuin hän olisi huolissaan.
”Kuinka paljon hän painaa?” kysyin miettien, halusinko tosiaan tietää vastauksen.
Isä oli hetken hiljaa. ”Vähän vajaan kilon”, isä vastasi. Nyt isä todellakin kuulosti huolestuneelta. Noran piti syntyä joulun aikaan, mutta nyt oli vielä syyskuu. ”Hän on tosiaan pieni”, isä jatkoi. ”Muista rukoilla hänen puolestaan, Levi. Ja rukoile myös meidän puolestamme, jotta voimme luottaa siihen, että taivaallinen Isä tietää, mikä on perheellemme parhaaksi.”
Kun olin sulkenut puhelimen, menin keittiöön ja otin käteeni pussillisen papuja, joista äiti aikoi tehdä keittoa. Pussin kyljessä ilmoitettiin sen painoksi melkein sama kuin Noran paino sillä hetkellä. Pidin pussia käsissäni ja yritin kuvitella, miltä senkokoinen vauva näyttäisi.
”Hänen henkensä oli juuri taivaallisen Isän luona”, minä ajattelin muistellen, mitä olin oppinut maanpäällistä elämää edeltävästä elämästä ja pelastussuunnitelmasta. Tiesin, että vaikka Nora kuolisi, me saisimme nähdä hänet jälleen, koska meidät kaikki oli sinetöity yhteen perheenä. Mutta toivoin myös, että hän jäisi luoksemme tänne maan päälle.
Muutaman seuraavan kuukauden aikana äiti ja isä olivat paljon sairaalassa. Ukki ja mummi tulivat meille avuksi pitämään huolta minusta ja pikkuveljistäni ja -siskoistani. Seurakunta paastosi ja rukoili perheemme puolesta, ja Apuyhdistyksen mukavat sisaret toivat meille toisinaan päivällistä. Kaikki halusivat tietää, miten Nora pärjäsi.
Yhtenä iltana äiti ja isä kutsuivat meidät kaikki olohuoneeseen. He kertoivat meille, että isä oli lähdössä piispan kanssa antamaan Noralle siunauksen. Kun isä pukuun ja solmioon pukeutuneena oli lähtenyt, äiti kokosi meidät kaikki sohvan ympärille rukoukseen.
”Siunaa isää, kun hän antaa Noralle pappeuden siunauksen”, äiti rukoili. Hänen äänensä pehmeni. ”Ja jos on Sinun tahtosi, niin anna Noran tulla kotiin ja olla terve.”
Kun me rukoilimme, tunsin, että Pyhä Henki täytti huoneen rauhalla ja rakkaudella. Oli kuin taivaallinen Isä olisi kertonut minulle, että tapahtuipa Noralle mitä tahansa, se kaikki kuului Hänen suunnitelmaansa.
Myöhemmin sinä iltana isä tuli kotiin ja kertoi meille, että sairaalassa oli tapahtunut jotakin ihanaa. Yleensä Noran huoneessa oli paljon ääntä ja melua. Siellä oli paljon koneita ja monitoreja, joissa oli hälyttimiä ja välkkyviä valoja, ja hoitajia ja lääkäreitä kulki aina ympäriinsä auttamassa siellä olevia pieniä vauvoja. Mutta kun isä ja piispa olivat tulleet, tilanne oli erilainen. Kaikki koneet olivat hiljaa. Hoitajat istuivat vauvojen luona lukien tai vauvoja valvoen. Isä ja piispa saivat antaa Noralle siunauksen ilman keskeytyksiä.
En tiedä, varttuuko Nora täällä maan päällä vai palaako hän pian elämään taivaallisen Isän luo. Mutta sen tiedän, että taivaallinen Isä kuulee rukouksemme ja vastaa niihin, ja tunnen rauhaa, kun muistan, että hänellä on suunnitelma jokaista perheemme jäsentä varten.
Kuvitus Ben Simonsen