Kunnes taasen kohdataan
Viiden minuutin opetus
Olin myöhässä määräajasta vain viisi minuuttia. Eihän niin pieni myöhästyminen varmaankaan estäisi minua osallistumasta yliopiston promootioon.
Viimeisen vuoteni yliopistossa lähestyessä loppuaan minun oli määrä osallistua valmistujaistilaisuuteen, jossa kaikki uudet akateemisen loppututkinnon suorittaneet perinteisiin päähineisiin ja viittoihin pukeutuneina saisivat tutkintopaperinsa vierailevalta arvohenkilöltä. Odotin tuota hetkeä, neljän ankaran opiskeluvuoden päätöstilaisuutta. Tilaisuuden aamuna sain yliopistolta kirjeen, mutta en uhrannut aikaa sen avaamiseen.
Tilaisuus alkoi puoli kahdelta iltapäivällä, ja olin sopinut valokuvauksesta ennen sitä. Valitettavasti kuvaukseen oli jonoa, ja katselin, kuinka kello tikitti lähemmäs ja lähemmäs promootion alkamisaikaa. Mutta olin odottanut niin pitkään, että halusin ehdottomasti saada itseni kuvatuksi. Viimein, kun tilaisuuden alkuun oli kymmenen minuuttia, olin valmis ja juoksin aulaan.
Kun ehdin sinne, ovet olivat kuitenkin kiinni ja niillä oli vartijat. Pyysin päästä sisään, mutta vartijat kieltäytyivät kertoen minulle, että minun olisi pitänyt saapua 15 minuuttia aiemmin päästäkseni saliin. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin tästä vaatimuksesta, joten esitin vastalauseeni. Mutta vartijat eivät liikahtaneet. Olin tehnyt neljä vuotta töitä suorittaakseni tämän tutkinnon, enkä saanut käydä päätöstilaisuudessa hakemassa papereitani. Minun oli istuttava lehterillä katsojien seurassa.
Kun palasin kotiin ja avasin sinä aamuna saamani kirjeen, luin selkeän ohjeen olla salissa viimeistään 15 minuuttia ennen tilaisuuden alkua tai en pääsisi sisään. Tunsin olevani kuin yksi tyhmistä morsiusneidoista Vapahtajan vertauksessa:
”Mutta kun [tyhmät morsiusneidot] olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin.
Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’
Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’” (Matt. 25:10–12.)
Vaikka se, ettei pääse tärkeään juhlaan, voi vaikuttaa vakavalta seuraukselta siitä, mitä saatettaisiin pitää vähäisenä virheenä, olen oppinut ymmärtämään, että juuri niin on valintojen ja seurausten laita. Kun nostan maasta kepin toisen pään, nostan myös sen toisen pään. Samoin jokaisen valinnan myötä valitsen paitsi teon myös siihen liittyvän seurauksen – sattuipa se seuraus olemaan kuinka ennalta arvaamaton hyvänsä.
Saatana haluaa meidän keskittyvän valintoihin seurauksista piittaamatta. Hän tekee usein niin houkuttelemalla meitä keskittymään fyysiseen haluun, lihan tahtoon (ks. 2. Nefi 2:29), ja välittömään tyydytykseen.
Taivaallinen Isämme sen sijaan haluaa meidän keskittyvän onneen ja iankaikkisiin siunauksiin. Hän odottaa meidän päätöksiä tehdessämme harkitsevan seurauksia ja noiden seurausten olevan osa vaikuttimiamme: ”He ovat vapaita valitsemaan vapauden ja iankaikkisen elämän kaikkien ihmisten suuren Välimiehen kautta, tai valitsemaan orjuuden ja kuoleman” (2. Nefi 2:27).
Vaikka en olekaan kiitollinen siitä, etten saanut virallisesti ottaa vastaan tutkintoani, olen kiitollinen siitä, mitä tämä kokemus opetti minulle iankaikkisessa mielessä – että en koskaan halua tehdä valintaa, joka estäisi minua saamasta tervetulokutsua Sulhasen eteen. Sen sijaan, että minut torjuttaisiin sanoin ”Minä en tunne teitä”, pyrin tekemään valintoja, joiden ansiosta saan kuulla Hänen sanovan: ”Tule herrasi ilojuhlaan!” (Matt. 25:21.)
Valokuva © Photospin