Me puhumme Kristuksesta
Riittävän kokonainen
Kuinka voisin mitenkään vaihtaa vaippoja, valmistaa päivällistä tai lohduttaa lapsiani vain yhden käsivarren avulla?
Kun olin 17-vuotias, menetin suurimman osan vasemmasta käsivarrestani auto-onnettomuudessa. Tuo kokemus muutti elämäni iäksi. Vaikka vaikeita päiviä ja koettelevia hetkiä onkin ollut, tämä metallinpuhdistajan tuli on antanut minulle tilaisuuden nähdä sovituksen voiman toimivan ainutlaatuisella tavalla.
Elämäni on nyt täynnä vaimon ja äidin tehtäviä, ja minä rakastan syvästi näitä kahta roolia. Ennen lasteni syntymää mietin sopivuuttani äidiksi. Kuinka voisin mitenkään vaihtaa vaippoja, valmistaa päivällistä tai lohduttaa lapsiani, kun minulla oli vain yksi käsivarsi? Viisitoista vuotta myöhemmin olen keskellä äitiyttä ja minulla on viisi suloista lasta. Olen sopeutunut hyvin, ja lapseni tuskin huomaavat, että olen erilainen kuin muut äidit. Käsivarteni puuttuminen ei ole enää este vaan vertauskuva rakkaudesta. Jäljellä oleva osa käsivarttani on lapsilleni lohdun lähde, josta he pitävät kiinni itkiessään tai nukahtaessaan iltaisin. Tämä kiintymys voi johtua monista asioista, mutta minä pidän sitä todisteena Vapahtajan kyvystä luoda jotakin hyvää jostakin sellaisesta, mikä on traagista.
En kykene kuvailemaan sitä suloista tunnetta, jonka koen, kun tuo osa minusta voi tuoda lapsilleni sellaista lohtua. Äitiys on tuonut näkökulmaa fyysiseen rajoitukseeni, ja olen jo tuntenut sovituksen alkavan parantaa minua.
Äitiyden päivittäiset vaatimukset ovat olleet joskus vaikeita. Vaikeat hetket antavat minulle syyn pohtia ylösnousemuksen todellisuutta ja Vapahtajan kykyä parantaa minut. Siitä syystä niillä uskoa vahvistavilla esimerkeillä, joita pyhissä kirjoituksissa on parantamisesta, on minulle erityinen merkitys. Yksi lempikohdistani on se, kun Vapahtaja kävi ihmisten luona Amerikan mantereella ja paransi heidän sairaansa. Olen kuvitellut, millaista olisi kenties ollut olla yksi niistä, jotka Vapahtaja paransi. Kertomus alkaa Hänen rakastavalla kutsullaan:
”Onko teillä keskuudessanne sairaita? Tuokaa heidät tänne. Onko teillä rampoja tai sokeita tai ontuvia tai raajarikkoja – – tai millään tavalla vaivaisia? Tuokaa heidät tänne, niin minä parannan heidät, sillä minun käy teitä sääli; sydämeni on täynnä armoa. – –
Sillä minä näen, että teidän uskonne on riittävä, jotta minä voisin parantaa teidät.
– – Kun hän oli näin puhunut, koko väkijoukko meni sinne yhdessä sairaidensa ja vaivaistensa ja rampojensa ja sokeidensa ja mykkiensä ja kaikkien niiden kanssa, jotka olivat jollakin tavalla vaivaisia, ja hän paransi heidät joka ainoan.” (3. Nefi 17:7–9.)
Minulle se on yksi koskettavimmista tapahtumista, mitä pyhissä kirjoituksissa on kuvattu. Mutta näkökulmani on muuttunut, kun olen ottanut äitiyden vastaan yhden käsivarren turvin. Ajattelin ennen, että olin yksi niistä ihmisistä, jotka odottavat eniten ylösnousemusta ja ajatusta siitä, että heistä tehdään kokonaisia. Mutta nyt minulla ei ole niin kova kiire. Tunnen yhä suuremmassa määrin sovituksen toimivan elämässäni nyt. Olen oivaltanut, ettei parantamisvoiman tarvitse alkaa vasta sitten kun ylösnousemus tapahtuu. Kokonaiseksi tuleminen on jo alkanut, kun joka ilta yksi lapsistani pitelee hellästi kiinni käsivarteni tyngästä ja nukahtaa. Tämä ymmärrys on ollut minulle yhtä merkityksellinen kuin mikä tahansa fyysisen parantumisen ihme. Olen päättänyt, että toistaiseksi olen juuri niin kokonainen kuin minun on tarpeen olla.
Yllä: valokuva Robert Casey