Opetuslapseutta kaikkina aikoina, kaikessa, kaikkialla
Melissa Merrill asuu Idahossa Yhdysvalloissa.
Kun Alma selitti kasteenliiton Mormonin vesien luona, hän opetti, että siihen sisältyy Jumalan todistajana oleminen ”kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla” (Moosia 18:9). Se on mittapuu, jonka mukaan Vapahtajan opetuslapset pyrkivät edelleen tänä aikana elämään, ja liitto, jonka kirkon jäsenet uudistavat joka viikko sakramentissa, kun he lupaavat muistaa aina Vapahtajan (ks. OL 20:77).
Miltä sellainen opetuslapseus tarkalleen ottaen näyttää? Kirkon lehdet pyysi myöhempien aikojen pyhiä eri puolilla maailmaa osallistumaan ”opetuslapseuskokeiluun”, kuten me sitä nimitimme. Pohjimmiltaan me kehotimme näitä jäseniä keskittymään johonkin tiettyyn Jeesuksen Kristuksen opetukseen tai Häntä koskevaan kertomukseen, johdonmukaisesti tutkimaan ja pohtimaan tuota valittua pyhien kirjoitusten kohtaa viikon ajan sekä raportoimaan, kuinka Vapahtajan elämän ja opetusten omistautunut tutkiminen vaikutti siihen, kuinka he seuraavat Häntä ”kaikkina aikoina” elämässään.
Opetuslapseutta kaikkina aikoina
Kara Laszczyk Utahista Yhdysvalloista oli jo pitkään pitänyt opetuslapseutta haluna noudattaa Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä ja tulla enemmän Hänen kaltaisekseen sekä auliutena tehdä uhrauksia ja palvella Hänen evankeliuminsa eteenpäin viemisessä. Mutta hän tunsi jonkinlaisena esteenä sen, että hän on luonteeltaan ujo ja hiljainen.
”Minulla on taipumus pysytellä vain omissa oloissani, koska minusta on epämukavaa puhua ja olla tekemisissä muiden kanssa”, hän selittää. ”Kannan liian paljon huolta siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat minusta, verrattuna siihen, mitä itse ajattelen itsestäni ja mitä Vapahtajani ajattelee minusta.”
Mutta sisar Laszczyk sanoo, että hänen kokeilunsa, jossa hän viikon ajan tutki lukua Luuk. 7, jossa kerrotaan siitä, kuinka Vapahtaja palveli useita ihmisiä, sai hänet harkitsemaan uudelleen motiivejaan. Hän kysyi itseltään: ”Johtuvatko tekoni aidosta halusta tulla Vapahtajan kaltaiseksi ja välittää muista, vai rastinko vain kohtia luettelostani, jotta minusta tuntuisi hyvältä tietää, että olen suorittanut jonkin tehtävän? Olenko enemmän kiinnostunut muiden hyvinvoinnista vai siitä, mitä muut ajattelevat teoistani?”
Hän sanoo oppineensa ymmärtämään, että Vapahtajan seuraaminen – sen tekeminen, mitä Hän tekisi jossakin tietyssä tilanteessa – tarkoitti myös rakastamista ja palvelemista silloin kun häntä tarvittiin, eikä vain silloin kun se hänelle sopi.
”Opetuslapseus ei ole passiivista”, hän sanoo. ”Se ei ole aina helppoa. Se aika, energia sekä resurssit, joita uhraamme aidosti ja rakastavasti palvellessamme muita, auttavat meitä pääsemään lähemmäksi Vapahtajaa.” Hän lisää myös rohkaistuvansa siitä tiedosta, ettei Herra pyydä meitä juoksemaan nopeammin kuin kykenemme (ks. Moosia 4:27) eikä tekemään sellaista, mihin emme pystyisi ilman Hänen apuaan.
Noiden periaatteiden tietäminen auttoi sisar Laszczykia osallistumaan paastoon perheenjäsenten puolesta, vaikka paastoaminen on ollut hänelle aiemmin heikko kohta. Tuo tieto on myös motivoinut häntä muuttumaan muillakin tavoin.
”Haluan olla aloitteellisempi palvelemisessa sen sijaan että vain odottaisin siihen asti kun vapaaehtoislista kiertää”, hän sanoo. ”Haluan olla parempi kotikäyntiopettaja. Haluan etsiä joitakin tapoja, joilla voin palvella asuinpaikkakunnallani muuallakin kuin kirkossa. Haluan, että ensimmäinen ajatukseni on: ’Mitä minä voin tehdä heidän hyväkseen?’ tai ’Mitä he tarvitsevat?’ eikä ’Onko minulla aikaa?’ tai ’Kuinka tämä vaikuttaa minuun?’
Me tarvitsemme Vapahtajaamme”, hän sanoo lopuksi, ”mutta myös Vapahtajamme tarvitsee meitä. Hän tarvitsee meitä auttamaan ja kohottamaan toisiamme.”
Chihuahuassa Meksikossa asuva Francisco Samuel Cabrera Perez sanoo, ettei hän pidä itseään huonona ihmisenä, sillä hän on pyrkinyt noudattamaan käskyjä ja täyttämään velvollisuutensa perhettään ja lähimmäisiään kohtaan siitä asti kun hänet 16-vuotiaana kastettiin. Mutta kokeilu, jossa piti tutkia Vapahtajan elämää, auttoi häntä ymmärryksessään opetuslapseudesta siirtymään teoriasta käytäntöön.
Tutkiessaan kohtaa Joh. 6:27–63, saarnaa, jossa Vapahtaja kutsuu itseään elämän leiväksi, veli Cabrera oppi tunnistamaan itsessään taipumuksen, joka on monilla: sen, että huolehtii ensin omasta mukavuudestaan.
”Löydän aina yhden tai useamman ’syyn’ – tekosyyn – lykätä velvollisuuksiani”, hän selittää. Hän sanoo, että mieleen tulee sellaisia ajatuksia kuin ”kohta” tai ”huomenna” tai ”ei ole mitään kiirettä”, jotka ”liitelevät kuin korppikotkat ja estävät edistymistäni, mitä tulee perheeseeni sekä taloudellisiin, sosiaalisiin ja ennen kaikkea iankaikkisiin asioihin”.
Vapahtajan seuraaminen vasta sen jälkeen kun olemme tehneet sitä, mistä pidämme, tekee meistä veli Cabreran mukaan ”lähes opetuslapsia”, ei todellisia sellaisia. Kun veli Cabrera luki Vapahtajan sitoumuksesta alistua Isän tahtoon, se lisäsi hänen omaa sitoutumistaan, ja hän oppi ymmärtämään paremmin, kuinka sakramentin nauttiminen joka viikko auttaa häntä ”riisumaan päältään luonnollisen ihmisen” (ks. Moosia 3:19).
”Minä alistun Pyhän Hengen vaikutukselle ja annan sovituksen voiman tehdä minusta pyhän”, veli Cabrera selittää. ”Jotta niin tapahtuisi, minun pitää saada Kristuksen ominaisuuksia: tulla lapsen kaltaiseksi, alistuvaksi, sävyisäksi, nöyräksi, kärsivälliseksi, rakastavaksi ja sellaiseksi, joka on halukas alistumaan Herran tahtoon” (ks. Moosia 3:19).
Kun veli Cabrera pyrki suunnitelmallisesti riisumaan päältään luonnollisen ihmisen, hän huomasi rakastavansa enemmän taivaallista Isää ja Jeesusta Kristusta, perhettään, johtajiaan ja työtovereitaan. Hän huomasi, että hänen työsuorituksensa parani. Ja ennen kaikkea hän huomasi, että hän nautti – ei kärsinyt – tehdessään asioita Jumalan valtakunnan rakentamiseksi.
”Siinä missä ennen pidin Vapahtajan opetuslapseutta kuormana, näen nyt, että Hänen ikeensä on hyvä kantaa ja Hänen kuormansa on kevyt” (ks. Matt. 11:30), veli Cabrera sanoo. ”Sitä suuri onnensuunnitelma on: että seuraa Jeesusta Kristusta ja riemuitsee Hänen kanssaan nyt ja iankaikkisuuksissa.”
Opetuslapseutta kaikessa
Chioma N., joka on 15-vuotias nigerialainen, tutki lukuja Joh. 7 ja 3. Nefi 14, koska hän halusi olla kuuliaisempi. Hän myöntää, että on vaikeaa ”tehdä joitakin asioita, joiden tekemistä inhoan – etenkin keittiön siistimistä, kun olen väsynyt”. Mutta hänellä on myös halu rakastaa ihmisiä lähipiirissään, ja hän on huomannut, että kuuliaisuus on yksi tapa osoittaa tuota rakkautta (ks. Joh. 14:15).
Kun Chioma tutki Vapahtajan opetuksia kuuliaisuudesta ja luki Vapahtajan alistumisesta taivaallisen Isän tahtoon, hän ymmärsi, että koska taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus tiesivät, että me tekisimme syntiä ja kulkisimme harhaan, He antoivat meille käskyjä auttaakseen meitä pysymään kaidalla ja kapealla polulla. Hän oppi myös, että ellemme ole kuuliaisia, me emme voi päästä Jumalan valtakuntaan.
”Opin, ettei kukaan ole täydellinen, mutta kuuliaisuuden avulla me kaikki voimme pyrkiä kohti täydellisyyttä”, hän sanoi. ”Ja olen oppinut, että meidän tulee olla kuuliaisia, jotta taivaallinen Isä voi siunata meitä.”
Hän löysi tilaisuuden osoittaa kuuliaisuutta koulussa, kun häntä pyydettiin lakaisemaan luokkahuone, vaikka silloin ei ollut hänen vuoronsa.
”Tottelin nöyrästi, kun kuuntelin, kuinka Pyhä Henki neuvoi minua olemaan kuuliainen ja lakaisemaan luokkahuoneen. Luokkatoverini olivat yllättyneitä ja opettajamme samoin. Tuon tapauksen johdosta minut tunnetaan nyt kuuliaisena ja nöyränä tyttönä. Minusta tuntui hyvältä koko viikon ajan, koska olin kuuliainen.”
Michelle Kielmann Hansen varttui Grönlannissa ja asuu nyt Tanskassa. Kummassakin maassa on tapana ”osoittaa ystävällisyyttä ja olla avulias”, hän sanoo. Ne paikat, joissa hän on asunut, ovat hänen mielestään auttaneet tekemään Kristuksen kaltaisen elämän elämisen monessa mielessä helpommaksi.
Toisaalta hän on kuitenkin sitä mieltä, että on vaikeaa auttaa ihmisiä ymmärtämään, että Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena oleminen ei ole vain ajoittaista toimintaa vaan pikemminkin elämäntapa. Hän sanoi, että hänen ikätovereillaan, muiden muassa hänen kahdella huonetoverillaan, jotka eivät kuulu kirkkoon, on usein vaikeuksia ymmärtää elämäntapaa, johon kuuluvat ”kaikki ne tunnit kirkossa”, temppelissä käyminen, pyhien kirjoitusten tutkiminen ja kuukausittainen paasto. Opetuslapsena elämisestä tulee vielä vaikeampaa, kun hän kohtaa sopimatonta mediaa, karkeaa kielenkäyttöä tai muita kielteisiä ulkoisia vaikutteita. ”Noiden vaikutusten vuoksi”, hän sanoo, ”voi olla hyvin haasteellista muistaa, että minä todella olen Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi.”
Sisar Hansen myöntää, että on vaikeaa olla nuori aikuinen maailmassa, jossa moraali näyttää olevan jatkuvasti muuttumassa. Joissakin tapauksissa päätös oikean ja väärän välillä on selkeä. Toisissa tapauksissa se ei ole. Mutta vaikka hänen kohtaamansa tilanteet ovat hänen mielestään joskus monimutkaisia, pyhät kirjoitukset ovat yksinkertaisia.
”On vaikeampaa olla Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi, jos ei tunne Häntä”, sisar Hansen sanoo. ”Pyhät kirjoitukset ovat meille välineitä, joilla opimme tuntemaan Hänet. Joka kerta kun en tiennyt, kuinka toimia, palasin vaistomaisesti katsomaan sitä, mitä olin tutkinut aamuin ja illoin”, hän sanoo. ”[Vapahtajan] elämän ja opetusten tutkiminen auttoi minua ymmärtämään paremmin, että Hän teki sen mitä teki, koska Hän rakastaa meitä jokaista.
Kun opin Jeesuksesta Kristuksesta enemmän, ymmärsin, että Hänen opetuslapsenaan oleminen tarkoittaa sitä, että tiedän, kuka Hän on. Ja se auttoi minua toimimaan siten kuin Hän opetti. Opetuslapseus on sitä, että tietää, mitä Jeesus Kristus tekisi missä tahansa tilanteessa [ja valitsee sen] – siksi on tärkeää tutkia Hänen opetuksiaan usein.”
Opetuslapseutta kaikkialla
Stacey White, neljän lapsen äiti Indianassa Yhdysvalloissa, kaipasi tilaisuutta auttaa naapuria, ystävää tai jopa jotakuta vierasta ihmistä sillä viikolla, kun hän tutki kohtaa Matt. 25:35–40, jossa Vapahtaja opettaa, että yhden ”näistä vähäisimmistä” palveleminen on itse asiassa Hänen palvelemistaan (ks. jae 40).
”Koska olen kiireinen kotiäiti, jolla on neljä pientä lasta, turhaudun joskus siksi, etten pysty palvelemaan niin usein kuin haluaisin”, sisar White selitti. ”Minulla on niin paljon puuhaa oman perheeni tarpeista huolehtimisessa, ettei minulle jää juuri aikaa mihinkään ylimääräiseen.”
Sisar White pani merkille, että kun hän jatkoi tutkimista, haki ristiviitteitä, pohti näitä pyhien kirjoitusten kohtia ja rukoili tilaisuuksia palvella, ”viikon stressitaso tuntui kohoavan siitä, mitä normaalisti äitiyteen liittyy” – se ei todellakaan ollut sitä, mitä hän oli toivonut.
”Oli kouluprojekteja, joissa piti auttaa, tavallista enemmän sotkuja siivottavana, sisarusten välisiä tappeluita setvittävänä ja pyykkivuori, joka tuntui uudentuvan itsestään. Tehtävien asioiden luettelo ei näyttänyt koskaan lyhenevän. Rukoukseni tuntuivat jäävän vaille vastausta, kun kaipasin vapaa-aikaa ja energiaa palvellakseni jotakuta muuta kuin miestäni ja lapsiani.”
Mutta sitten keskellä viikkoa sisar White sai oivalluksen: se, ettei hänellä ollut tilaisuutta palvella kotinsa ulkopuolella, ei todellakaan tarkoittanut sitä, että Herra oli jättänyt vastaamatta hänen rukouksiinsa, eikä se tarkoittanut sitä, etteikö hän ollut palvellut merkityksellisin tavoin.
”Herra oli vastannut rukoukseeni antamalla minulle noita tilaisuuksia oman perheeni keskuudessa”, hän sanoo. ”Toisinaan minusta tuntuu, ettei omassa perheessäni palvelemista jotenkin oteta lukuun – että palvelemiseksi luokitellaan vain sellainen, mitä tehdään kodin ulkopuolella jollekulle muulle kuin perheenjäsenelle. Mutta uuden ymmärrykseni turvin minä vuoteita sijatessani, pyykkiä pestessäni, lapsia kuljettaessani ja kaikkia äidin päivittäisiä velvollisuuksiani hoitaessani koin enemmän iloa. Tehtäväni eivät tuntuneet aivan niin arkisilta, ja minä ymmärsin, että tein jotakin tärkeää perheeni hyväksi.”
Vladivostokissa Venäjällä asuvalle Dima Ivanoville kutsu osallistua ”opetuslapseuskokeiluun” tuli kiireiseen aikaan. Veli Ivanov oli juuri sanoutunut irti työpaikastaan aloittaakseen oman yrityksen, ja koska hänellä oli harkittavanaan niin monia työhön liittyviä asioita, hän mietti, olisiko hänelle vaikeaa pitää opetuslapseus ajatuksissaan etusijalla.
Hän suostui silti osallistumaan, ja koska opetuslapseus tarkoitti hänelle ”opettajan ohjauksen tai neuvojen tottelemista ja noudattamista”, hän syventyi vuorisaarnaan, joka on luvuissa Matt. 5 ja 3. Nefi 12.
Tutkiessaan tuon saarnan piirteitä veli Ivanov löysi omasta mielestään omat heikkoutensa. Mutta tietäen, että Vapahtaja oli luvannut, että niiden kohdalla, jotka nöyrtyvät, heikkoudet tehdään vahvuuksiksi (ks. Et. 12:27), veli Ivanov kääntyi Herran puoleen etsien tilaisuuksia kasvaa.
”Tunsin, että Vapahtaja on lähempänä minua”, veli Ivanov raportoi. ”Opin, että Hän on suurin Opettaja, ja opin tapoja, joilla voisin tulla enemmän Hänen kaltaisekseen. Kun tutkin, mitä opetuslapseus on, opin, että joka kerta kun tutkimme Vapahtajan elämää, me voimme löytää jonkin uuden tavan olla Hänen kaltaisensa. Ja sitten me opimme sitä edelleen noudattamalla Hänen esimerkkiään. Meidän täytyy toteuttaa käytännössä sitä, mitä opimme.”
Hän sanoi, että hänen ymmärryksensä opetuslapseudesta muuttui viikon kuluessa. ”Vapahtajan seuraaminen ei ole vain evankeliumin periaatteiden tutkimista tai Hänen käskyjensä noudattamista”, hän selitti. Missä sitten olemmekin tai mitä sitten teemmekin, meillä voi olla ”todellinen halu noudattaa Hänen esimerkkiään ja vakaa aikomus tulla Hänen kaltaisekseen”.
Valokuvakuvitus Cristina Smith © IRI; yksityiskohta Carl Heinrich Blochin teoksesta Sallikaa lasten tulla minun luokseni, käytetty Frederiksborgissa Hillerødissä sijaitsevan Tanskan kansallishistoriallisen museon luvalla, kopiointi kielletty
Valokuvakuvitus Steve Bunderson © 2007
Valokuvakuvitus Howard Collett © IRI