Menimme mukaan
Nancy Grant, Georgia, USA
Muutimme suuresta kaupungista, jossa oli paljon myöhempien aikojen pyhiä, viidentuhannen asukkaan pikkukaupunkiin maaseudulle Yhdysvaltain syvään etelään, jossa asuimme yli seitsemän vuotta. Kun olin lähdössä paikallisesta rautakaupasta ensimmäisenä päivänämme paikkakunnalla, teini-ikäinen myyjä toivotti: ”Hyvää päivänjatkoa, rouva Grant.”
Kysyin: ”Mistä tiedät nimeni?”
Hän vastasi: ”Te ootte ainoat uudet asukkaat kaupungissa.”
Löysimme talon vastapäätä yhtä protestanttista kirkkoa ja korttelin päässä toisesta, mutta asuimme 45 minuutin ajomatkan päässä lähimmästä myöhempien aikojen pyhien seurakuntakeskuksesta. Joka sunnuntai sekä pari kertaa viikossa taitoimme pitkän matkan seurakuntakeskukseemme. Noiden seitsemän vuoden aikana mieheni palveli piispakunnassa ja minä Alkeisyhdistyksen johtajana ja sitten Nuorten Naisten johtajana.
Tiesimme, että pikkukaupungin sosiaalinen elämä ja sydän sykkii paikallisissa kirkoissa. Tiesimme, että meidän oli mentävä mukaan, jotta meidät otettaisiin yhteisössä vastaan. Kolme nuorta lastamme ystävystyivät pian muiden seurakunnan lasten kanssa, mutta halusimme heidän myös tuntevan, että he kuuluvat naapurustoomme. Kannustimme heitä osallistumaan viikolla paikallisen kirkon toimintoihin, kuten eräässä kirkossa keskiviikkoiltaisin järjestettäville perheillallisille.
Ilmoitimme ainoan poikamme sekä tyttömme paikallisiin nuorten ohjelmiin. Lapsemme osallistuivat myös kesäisin raamattukouluun kummassakin läheisessä kirkossa. Tyttömme lauloivat yhden paikallisen kirkon nuorisokuorossa, ja toisesta tyttärestämme tuli jopa kuoron solisti. Poikamme oli mukana yhden paikallisen kirkon nuorten ryhmässä.
Vierailevat herätysliikkeiden papit saarnasivat usein ”mormoneja” vastaan, mutta naapurimme tiesivät, ettemme olleet lainkaan sellaisia ihmisiä, joista saarnaajat heitä varoittivat.
Joka kesä erään protestanttisen lahkon paikalliset kirkot järjestivät nuorten leirin St. Simonsin saarella Georgiassa. Yhden sellaisen leirin jälkeen pappi sanoi saarnatuolista: ”Ainoa nuori, joka tänä kesänä lähti leirille, oli oma pikkuinen mormonityttömme Kelly Grant.”
Protestanttiset naapurimme ottivat meidät omakseen, koska me otimme omaksemme heidät. Meidän ei koskaan tarvinnut tehdä kompromisseja tasovaatimuksissamme tai periaatteissamme.
Lastemme kasvaessa kasvoi myös heidän todistuksensa palautetusta kirkosta. Se, mitä he oppivat muiden kirkkojen raamatunkertomuksista, auttoi heitä ymmärtämään paremmin Raamatun ja Mormonin kirjan välistä suhdetta. Lisäksi he näkivät pappeuden ratkaisevan tärkeän roolin kirkossamme, ja he tunsivat sen vaikutuksen.
Kun lapsemme lähestyivät seurusteluikää, mieheni työ siirtyi Atlantaan. Itkin allekirjoittaessamme talomme myyntisopimuksen. Lakimiehemme halasi minua ja sanoi lempeästi: ”Kukaan ei voi koskaan sanoa, etteivätkö mormonit ole olleet täällä.”
Lastemme kokemus protestanttisessa pikkukaupungissa opetti heille suvaitsevaisuutta, kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä. He löysivät yhteistä maaperää muihin uskontokuntiin kuuluvien kanssa, mikä auttoi heitä palvelemaan kirkon lähettiläinä. Ja he oppivat arvostamaan sitä, miten tärkeitä ovat Pyhä Henki, pappeus ja Vapahtajan suuri rakkaus meitä kaikkia kohtaan.
Emme käännyttäneet ketään noiden seitsemän vuoden aikana, mutta me kylvimme siemeniä. Tänä päivänä me olemme siunattuja, koska ihmiset tuossa pienessä kaupungissa tulivat elämäämme. Toivon, että he ovat siunattuja, koska me tulimme heidän elämäänsä.