Kotimme, perheemme
Isäni anteeksipyyntö
David Hixon asuu Texasissa Yhdysvalloissa.
Se oli vaikuttavampi kuin tuhat saarnaa.
Olin 16-vuotias ja kuuntelin uutta rokkialbumiani ensimmäistä kertaa. Kuunnellessani minä ikäväkseni petyin kuullessani viimeisessä laulussa kirosanan. Minua nolotti. Tiesin, etteivät vanhempani hyväksyisi sitä – levy ei vastannut perheemme tasovaatimuksia. Mutta pidin muista kappaleista, joten aina kun soitin levyä, pienensin äänenvoimakkuutta juuri ennen kuin se kirosana laulettiin.
Hyvää tarkoittava siskoni kertoi albumista isälle. Myöhemmin, kun istuimme isän kanssa päivällispöydässä, hän kertoi olevansa huolissaan siitä sopimattomasta sanasta. Vaikka hän esitti kommenttinsa ystävällisesti, minä ryhdyin itsepäisesti puolustuskannalle.
Käytin jokaisen keksimäni perustelun saadakseni isän vakuuttuneeksi siitä, että voisin pitää levyn. ”En tiennyt, että se sana oli albumilla, kun ostin sen”, sanoin, ”ja kun se kappale tulee, hiljennän äänen.”
Kun hän sanoi, että minun pitäisi siltikin hankkiutua levystä eroon, sanoin: ”Jos olet sitä mieltä, niin sitten minun pitäisi hankkiutua eroon koulustakin! Kuulen sen sanan – ja pahempia – joka päivä koulussa!”
Hän alkoi turhautua. Hän tähdensi uudelleen, ettei meidän kodissamme pitäisi olla kirosanoja sisältävää musiikkia. Väittely kiihtyi, kun sanoin, että on pahempiakin syntejä, joihin voisin syyllistyä, ja etten ikinä käyttänyt sitä sanaa.
Koetin kääntää asetelman päälaelleen: ”Yritän todella kovasti olla hyvä, ja sitten sinä keskityt tähän pikkuasiaan ja pidät minua kamalana synnintekijänä!”
Sittenkään isä ei antanut periksi. Enpä antanut minäkään. Marssin yläkertaan huoneeseeni, läimäytin oven kiinni ja menin makaamaan vuoteelleni kiukusta kihisten. Kävin mielessäni yhä uudelleen läpi perusteluitani tullen yhä varmemmaksi vajavaisessa päättelyssäni ja vakuuttuen siitä, että olin oikeassa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin ovelta kuului hiljainen koputus. Siellä oli isä. Hänen ilmeensä oli muuttunut. Hän ei ollut tullut väittelemään. ”Olen pahoillani, että suutuin”, hän sanoi. ”Annatko minulle anteeksi?” Hän kertoi minulle, kuinka paljon hän rakasti minua ja kuinka suuresti hän arvosti minua. Hän ei saarnannut. Hän ei antanut minulle neuvoja. Sitten hän kääntyi ja lähti hiljaa huoneesta.
Tuhatkaan saarnaa nöyryydestä eivät koskaan olisi voineet vaikuttaa minuun voimakkaammin. En ollut enää vihainen hänelle vaan vain itselleni siitä, että olin niin itsepäinen ja hankala. Otin levyn, napsautin sen kahtia ja heitin pois. En tiedä, kerroinko ikinä isälle, mitä tein, mutta sillä ei ollut väliä. Sillä sen sijaan oli väliä, että olin oppinut, että isäni arvosti suhdettamme enemmän kuin omaa ylpeyttään, jopa silloin kun hän oli ollut oikeassa.
Kuvitus Sam Lawlor