Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Onnea rakkaillemme
Presidentti Henry B. Eyring
ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Me kaikki haluamme onnea rakkaillemme, ja me haluamme heidän kokevan mahdollisimman vähän tuskaa. Kun luemme Mormonin kirjan kuvauksia onnesta – ja tuskasta – tunnemme sydämessämme liikutusta ajatellessamme omia rakkaitamme. Tässä on tosikertomus eräästä onnen ajasta:
”Ja tapahtui, ettei maassa ollut mitään kiistaa, Jumalan rakkauden tähden, joka asui ihmisten sydämessä.
Eikä ollut kateutta eikä riitoja eikä mellakoita eikä haureutta eikä valehtelua eikä murhia eikä minkäänlaista irstautta; eikä totisesti voinut olla onnellisempaa kansaa kaikkien niiden kansojen joukossa, jotka Jumalan käsi oli luonut.”
Sitten kerrotaan:
”Ja kuinka siunattuja he olivatkaan! Sillä Herra siunasi heitä kaikissa heidän tekemisissään; aivan niin, heitä siunattiin ja heidän annettiin menestyä, kunnes satakymmenen vuotta oli kulunut; ja ensimmäinen sukupolvi Kristuksen jälkeen oli kuollut, eikä koko maassa ollut mitään kiistaa.” (4. Nefi 15–16, 18.)
Rakastavat Kristuksen opetuslapset rukoilevat sellaista siunausta muille ja itselleen ja tekevät työtä sen eteen. Tiedämme Mormonin kirjassa olevien kertomusten perusteella ja – meistä monien kohdalla – omien kokemustemme perusteella, että onnen lahja on mahdollista saada. Me tiedämme, että polku onneen on merkitty selkeästi. Me tiedämme myös, ettei onnen säilyttäminen ole helppoa, ellei ”Jumalan rakkaus” asu sydämessämme, kuten se asui nefiläisten sydämessä Vapahtajan käynnin jälkeen.
Tuo rakkaus oli nefiläisten sydämessä, koska he pitivät lain, joka teki sen mahdolliseksi. Yhteenveto tuosta laista on sakramenttirukouksissa, jotka alkavat rakastavalle taivaalliselle Isällemme osoitetulla vilpittömällä pyynnöllä. Me rukoilemme sydän täynnä uskoa henkilökohtaiseen Vapahtajaamme ja tuntien syvää rakkautta Häntä kohtaan. Me sitoudumme vakain aikein ottamaan päällemme Hänen nimensä, muistamaan Hänet ja pitämään kaikki Hänen käskynsä. Lopuksi me osoitamme uskoa siihen, että Pyhä Henki, jumaluuden kolmas jäsen, voi aina olla kanssamme todistamassa sydämellemme Isästä ja Hänen rakkaasta Pojastaan. (Ks. OL 20:77, 79.)
Kun meillä on Pyhän Hengen kumppanuus, sydämemme voi muuttua siten, että me haluamme saada taivaallisen Isämme ja Herran Jeesuksen Kristuksen rakkauden ja otamme sen ilolla vastaan. Tapa, jolla saamme Jumalan rakkauden sydämeemme, on yksinkertainen, samoin kuin on se tapa, jolla menetämme tuon rakkauden tunteen sydämestämme. Esimerkiksi joku voi päättää rukoilla taivaallista Isää aiempaa harvemmin tai olla maksamatta täysiä kymmenyksiä tai lakata kestitsemästä itseään Jumalan sanalla tai olla välittämättä köyhistä ja tarvitsevista.
Jokainen valinta olla pitämättä Herran käskyjä voi saada aikaan sen, että Henki vetäytyy pois sydämestämme. Tuon menetyksen myötä onnemme vähenee.
Onni, jota haluamme rakkaillemme, riippuu heidän valinnoistaan. Niin paljon kuin rakastammekin jotakuta lasta, tutkijaa tai ystäviämme, me emme voi pakottaa heitä pitämään käskyjä, niin että Pyhä Henki voisi koskettaa heidän sydäntään ja muuttaa sen.
Niinpä paras apu, mitä voimme antaa, on mitä tahansa sellaista, mikä johtaa rakkaamme tarkastelemaan omia valintojaan. Alma teki sen esittämällä kutsun, jonka tekin voisitte esittää:
”[Jos] nöyrtyisitte Herran edessä ja huutaisitte avuksi hänen pyhää nimeään ja valvoisitte ja rukoilisitte alati, ettei teitä kiusattaisi enempää kuin voitte kestää ja että Pyhä Henki näin johdattaisi teitä, teistä tulisi nöyriä, sävyisiä, myöntyviä, kärsivällisiä, olisitte täynnä rakkautta ja kaikkea pitkämielisyyttä;
teillä olisi usko Herraan; teillä olisi toivo, että saatte iankaikkisen elämän; teillä olisi Jumalan rakkaus aina sydämessänne, jotta teidät ylennettäisiin viimeisenä päivänä ja te pääsisitte hänen lepoonsa” (Alma 13:28–29).
Rukoilen, että rakkaanne ottaisivat vastaan innoitetun kutsun valita kestävään onneen johtavan polun.