Kunnes taasen kohdataan
Vertaus yöpikajunasta
Artikkelista ”Kolme vertausta – tyhmä mehiläinen, yöpikajuna ja kaksi lamppua”, Liahona, helmikuu 2003, s. 36–41.
Ajattelin syvällisesti likaisen ja öljyn tahriman veturinkuljettajan sanoja.
Kuva © Hemera/Thinkstock, iStock/Thinkstock
Opiskellessani yliopistossa olin mukana eräässä opiskelijaryhmässä, joka oli määrätty kenttätyöhön osana pakollisia geologian opintojamme. – –
Eräs tietty tehtävä oli pitänyt meitä kentällä monen päivän ajan. – – Kun tutkimukseen varattu aika alkoi lähestyä loppuaan, meidät yllätti raju myrsky, jota seurasi sankka lumituisku. Vuodenaikaan nähden se oli harvinainen ja odottamaton, mutta kaikesta huolimatta se voimistui niin, että olimme vaarassa jäädä kukkuloille kinosten saartamiksi. Myrsky oli pahimmillaan laskeutuessamme alas pitkää ja jyrkkää vuorenrinnettä muutaman kilometrin päässä pienestä rautatieasemasta, josta olimme toivoneet pääsevämme sinä iltana junaan ja edelleen kotiin. Suurin ponnistuksin pääsimme aseman luo myöhään yöllä, kun myrsky yhä raivosi. – –
Juna, jota niin kovasti ja toiveikkaasti odotimme, oli Owl Express – yöpikajuna, joka kulki isojen kaupunkien välillä. – –
Kauan puolenyön jälkeen juna saapui nostattaen tullessaan hirvittävän tuulenpyörteen ja lumipilven. Viivyttelin tovereideni jäljessä heidän noustessaan kiireesti junaan, sillä minua kiinnosti veturinkuljettaja, joka lyhyen pysähdyksen aikana hääri koneen luona öljyten joitakin osia, säädellen toisia sekä ylipäänsä huoltaen puuskuttavaa veturia samalla kun hänen apulaisensa täytti vesisäiliötä. Rohkenin mennä puhumaan hänen kanssaan, niin kiireinen kuin hän olikin. Kysyin, miltä hänestä tuntui sellaisena yönä – hurjana, outona ja raivokkaana yönä, kun tuhon voimat tuntuivat päässeen valloilleen kaikkialla ja hallitsemattomina, kun myrsky ulvoi ja kun vaara uhkasi joka puolella. – –
Veturinkuljettajan vastaus oli opetus, jota en ole vieläkään unohtanut. Vaikka hän käyttikin töksähteleviä ja irrallisia lauseita, niin tämän hän itse asiassa sanoi: ”Katso veturin etuvaloa. Eikö se valaisekin raiteita noin sadan metrin verran eteenpäin tai pidemmällekin? No, minä vain yritän ohjata veturia tuon valaistun sadan metrin verran eteenpäin. Sen verran näen ja sen matkan osalta tiedän, että ratapohja on vapaa ja turvallinen. – – Veturin etuvalo on aina edelläni!”
Veturinkuljettajan kiivetessä omalle paikalleen ohjaamoon minä kiiruhdin ensimmäiseen matkustajavaunuun. Kun istuuduin pehmustetulle istuimelleni nauttien autuaana vaunun lämmöstä ja yleisestä mukavuudesta, joka tarjosi jyrkän vastakohdan ulkona raivoavalle myrskylle, ajattelin syvällisesti tuon likaisen ja öljyn tahriman veturinkuljettajan sanoja. Ne olivat täynnä uskoa – sellaista uskoa, jolla saadaan aikaan suuria asioita, uskoa, joka antaa rohkeutta ja päättäväisyyttä – –.
Me emme ehkä tiedä, mitä edessämme on tulevina vuosina, emmekä kenties edes sitä, mitä edessämme on tulevina päivinä tai tunteina. Mutta muutaman metrin verran tai mahdollisesti vain muutamien kymmenien senttimetrien verran eteenpäin raide on vapaa, velvollisuutemme on selkeä, reittimme on valaistu. Sen lyhyen matkan verran, seuraavan askeleen verran kulkekaa eteenpäin Jumalan innoituksen valon loisteessa!