Voinko tehdä jotakin?
Loralee Leavitt, Washington, Yhdysvallat
Kuvitus Allen Garns
Istuin olohuoneessa itkemässä. Oli kulunut vain muutama päivä siitä, kun olin saanut keskenmenon, enkä voinut lakata ajattelemasta vauvamme menettämistä. Liian monet asiat muistuttivat minua tästä murheellisesta tapahtumasta, etenkin vaatekaappini, joka oli täynnä äitiysvaatteita.
Aina kun menin makuuhuoneeseen, vaatepuilla olevat vaatteet tuntuivat tuijottavan minua. Useimmat niistä olivat upouusia ja käyttämättömiä, ja ne muistuttivat minua siitä, etten ollut enää raskaana. Olin yhä niin heikko, etten pystynyt seisomaan kuin muutaman sekunnin enkä voinut panna niitä pois.
Yllättäen joku koputti oveen. Kun avasin sen, näin kotikäyntiopettajani seisovan kynnyksellä. Kyseessä oli sama kotikäyntiopettaja, joka oli vahtinut lapsiani, kun lääkäri vahvisti miehelleni ja minulle, että olin saanut keskenmenon.
”Voinko tehdä jotakin hyväksesi?” hän kysyi.
”Kyllä”, vastasin. ”Tarvitsen apuasi äitiysvaatteideni pakkaamisessa.”
Johdatin hänet makuuhuoneeseen ja tyhjensin äitiysvaatteet laatikoista ja vaatepuilta. Sitten makasin sängyllä, kun hän viikkasi vaatteeni ja pakkasi ne hellästi laatikoihin. Kun hän oli teipannut laatikot ja kantanut ne alakertaan niin ettei minun tarvitsisi katsella niitä, tunsin mielialani kohoavan.
Sitten hän meni keittiöön, täytti astianpesukoneen, pyyhki pöytätasot ja siisti keittiön – asioita, joita en kyennyt vielä tekemään. Kun hän lähti, kotini oli siisti, vaatteeni olivat poissa silmistä eikä sydämeni ollut enää aivan niin raskas.
Apostoli Johannes on opettanut: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1. Joh. 4:17–18). Kun autamme osoittamalla Vapahtajan rakkautta, Hänen rohkeutensa vahvistaa meitä. Koska kotikäyntiopettajani oli täynnä Kristuksen rakkautta, hän tuli heti kun Henki kehotti häntä tulemaan.
Me saimme monia rakkaudenilmauksia tuona kauheana aikana, kuten kukkia, kortteja, leivonnaisia ja lastenhoitoapua, mitä kaikkea me arvostimme. Mutta se rakkaudenilmaus, joka auttoi eniten, oli kun kotikäyntiopettajani tietämättä, kuinka kipeästi häntä tarvitsin, koputti oveeni ja kysyi: ”Voinko tehdä jotakin hyväksesi?”