Tunsin instituutin hengen
Kirjoittaja asuu Kolumbiassa.
Yliopiston toisinaan kielteinen ympäristö tuntui minusta raskaalta. Aistiessani ilmapiirin instituutissa tiesin, etten ole yksin.
Kun aloitin opiskelun yliopistossa, minusta oli hienoa kuulua opiskelumaailmaan ja nähdä ikätoverieni into. Taivaallisen Isäni, jatkuvan koulutusrahaston ja perheeni tuen avulla unelmani oli toteutumassa.
Ensimmäisillä opiskeluviikoilla tajusin sen kovan työn, joka minua odotti seuraavien viiden vuoden aikana: kotitehtäviä, kokeita, tenttejä ja projekteja. Aloin rakastaa uravalintaani ja yliopistoani, mutta käsitin myös, että siihen asti olin elänyt kuplassa. Näin selvästi, että olin erilainen kuin muut yliopisto-opiskelijat. He kuuntelivat sanoitukseltaan rivoa musiikkia, ja heidän keskustelunsa käsittelivät yleensä moraalitonta käytöstä, huumeiden käyttöä ja alkoholin juomista viikonloppuisin.
Opiskelutoverini kutsuivat minua monta kertaa osallistumaan heidän kanssaan heidän viikonlopun toimintoihinsa. Kun olin selittänyt tasovaatimukseni ja kertonut uskonnostani, monet kunnioittivat näkemyksiäni ja lakkasivat pyytämästä minua mukaansa, mutta oli vielä useampia, jotka pilkkasivat uskonkäsityksiäni. Yritin olla välittämättä näistä kommenteista mutta mietin, voisinko elää tämän kanssa koko ajan. Rukoilin jatkuvasti, että saisin voimaa enkä tuntisi olevani yksin, mutta minusta tuntui, ettei näihin rukouksiin vastattu. Sitten tajusin, ettei se, mitä ympärilläni yliopistolla tapahtui, tulisi muuttumaan. Vaikka olin yliopistossa, jatkoin osallistumista Nuorten Naisten ohjelmaan, joten yhtenä sunnuntaina sakramenttikokouksessa kuulin instituutista. Päätin mennä seuraavana keskiviikkona instituuttiin esittämään kysymyksen, joka minulla oli jatkuvasta koulutusrahastosta.
Pitkän ja kiireisen päivän jälkeen yliopistolla suuntasin kohti instituuttia. Nousin julkiseen kulkuvälineeseen, istuuduin ja aloin lukea seuraavaa lukua, joka oli kotitehtävänä. Huokaisin syvään kaivaten taukoa ja kohotin katseeni, mutta näinkin lähelläni tapahtuvan jotakin sopimatonta. Jäin pois oikealla pysäkillä ja kävelin instituuttiin miettien paljon kotitehtävää, joka minun piti palauttaa seuraavana päivänä.
Vaikka elin evankeliumin tasovaatimusten mukaan, yliopistoympäristö painoi raskaana mieltäni astuessani instituuttirakennukseen. Kävelin sisälle ja näin nuoria aikuisia yliopisto-opiskelijoita, jotka olivat pukeutuneet säädyllisesti, ja kuulin heidän puhuvan kunnioittavasti toisilleen. Minkä kurssin he suorittaisivat tänä lukukautena? Opin ja liitot? Mormonin kirjan? Lähetystyöhön valmistautumisen?
Menin kirjurin luo, sain vastauksen kysymykseen, jonka vuoksi olin tullut, ja käännyin lähtemään. Lähellä ulko-ovea käännyin ympäri aistimaan instituutin ilmapiiriä. Menin ulos ovesta, ja kyyneleet tulvivat silmiini tuntiessani suurta iloa. Menin julkisilla kulkuvälineillä takaisin kotiin itkien ja hymyillen. Mieleeni tuli ajatus, joka jäi elämään: en ollut yksin.
Sillä hetkellä sain vastauksen rukouksiini. Tunsin Hengen vaikutuksen, ajattelin kokemustani ja kiitin taivaallista Isääni siitä ilosta, että uskon evankeliumiin.
Kotiin tultuani halasin äitiä ja kerroin hänelle ihmeellisestä kokemuksesta, kun olin tuntenut Jumalan rakkauden. Herra ei ollut koskaan jättänyt minua ja oli ollut aina kanssani, kuten Hän on meidän jokaisen kanssa, kun me tarvitsemme Häntä eniten. Osallistuin instituuttiin koko yliopisto-opintojeni ajan ja tapasin monia ihmisiä, jotka ovat pysyneet hyvinä ystävinäni. Mutta Jeesus Kristus on paras rakkauden ja tuen lähteemme, eikä Hän koskaan jätä meitä yksin.