Kuinka aloin toipua seksuaalisesta hyväksikäytöstä
Olin elänyt painajaista. Mutta myöhemmin opin, että synkimpinä hetkinäni saatoin turvautua Vapahtajaani.
Valokuva Getty Images, käytetty kuvitustarkoituksiin, kuvassa käytetty malleja
Painajaiseni alkoi, kun olin vasta seitsenvuotias ja äitini meni uudelleen naimisiin. Me pidimme tosi paljon uudesta isäpuolestani. Hän oli ystävällinen ja sopi hyvin perheeseemme. Tunsin oloni hyvin turvalliseksi hänen lähellään. Kaikki sujui hienosti, kunnes yhtenä päivänä, kun kaikki muut olivat muualla, hän käytti minua seksuaalisesti hyväkseen.
En ymmärtänyt, mitä hän oli minulle tehnyt. Olin peloissani, hämmentynyt ja hyvin häpeissäni. Mutta en uskaltanut kertoa kenellekään. Ajattelin, että se pilaisi perheemme uuden onnen ja ettei kukaan kuitenkaan uskoisi minua. Niinpä päätin pysyä hiljaa.
Hän oli satuttanut minua vain sen yhden kerran, mutta muisto tuosta hyväksikäytöstä painoi jatkuvasti mieltäni. Viimein aloin pelätä niin paljon sitä, että joku näkisi tuskani lävitse ja saisi selville salaisuuteni, että yritin salata totuuden olemalla hyvä ystävä isäpuoleni kanssa. Hän oli erityisen ystävällinen minulle, ja aloin itse asiassa pitää hänestä taas.
Mutta sitten tilanne paheni. Kun äiti alkoi tehdä yövuoroa, isäpuoleni alkoi hyväksikäyttää minua säännöllisesti. Tunsin itseni aivan avuttomaksi. Halusin puhua siitä, mutta isäpuolestani pidettiin kovasti ja ajattelin, että kaikki olisivat hänen puolellaan. Kun sitten öisin olin yksin, pyysin, että Jumala auttaisi minua säilyttämään salaisuuteni.
Avautumista
Yhtenä päivänä hyväksikäyttö viimein loppui. Minulla ei ollut aavistustakaan miksi. Vaikka isäpuoleni ei enää satuttanutkaan minua, tunsin itseni lakkaamatta likaiseksi ja häpesin. Vihasin itseäni. Toisinaan jopa mietin, olisiko kuolema helpompaa kuin todellisuuteni. Halusin yhä puhua asiasta, mutta pelkäsin, mitä totuus saisi aikaan.
Sitten yhtenä sunnuntaina kirkossa, kun olin 14-vuotias, kuuntelin oppiaihetta isojen päätösten tekemisestä. Opettajamme kannusti meitä paastoamaan ja rukoilemaan ja lupasi, että Jumala vahvistaisi meitä toimimaan oikein. Kirkon jälkeen ajattelin yhä uudelleen sitä, mitä opettajamme oli sanonut. Mietin, että jos pyytäisin, auttaisiko Jumala tosiaan minua puhumaan asiasta?
Seuraavana päivänä paastosin saadakseni rohkeutta kertoa hyväksikäytöstä äidille. En pystynyt keskittymään koulussa, koska ajattelin vain sitä, kuinka hän suhtautuisi asiaan. Siinä vaiheessa kun tulin kotiin, tunsin itseni aivan sairaaksi. Rukoilin jälleen voimaa, mutta en tuntenut olevani valmis kertomaan hänelle.
Sinä iltana menin äidin luo, kun hän oli valmistamassa päivällistä. En tiennyt, mitä sanoisin, mutta kun katsoin häntä silmiin, sain rohkeutta aloittaa puhumisen. Kun olin aloittanut, ulos purkautui kaikki se, mitä olin salannut vuosien ajan.
Äiti ja minä istuimme vain sohvalla ja itkimme yhdessä. Myöhemmin otimme yhteyttä seurakunnanjohtajaamme ja soitimme poliisille. Isäpuoleni joutui vastaamaan siitä, mitä hän oli tehnyt minulle, ja minä sain tarvitsemani suojelun – minun ei tarvitsisi koskaan enää nähdä häntä.
Polku toipumiseen
Tuona aikana minusta oli vaikeaa kertoa kokemuksestani uudelleen viranomaisille ja kestää ystävieni kysymykset siitä, missä isäpuoleni oli, mutta perheeltäni saamani tuen ansiosta en ollut enää yksin. Yhdessä otimme perheen uudeksi johtoajatukseksi: ”Kestän kaiken Kristuksen avulla, joka antaa minulle voimaa” (ks. Fil. 4:13). Myös sukulaisemme osoittivat rakkauttaan ja tukeaan, ja ajan kuluessa aloimme kaikki toipua yhdessä.
Osallistuin äidin kanssa ammattiauttajien neuvontaan, josta oli suurta apua! Terapeuttini oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Hän auttoi minua ymmärtämään kaikkea sitä, mitä tunsin, ja hän auttoi minua käsittelemään pahoja muistojani. En ollut ikinä tajunnut, kuinka suuresti kärsin, ennen kuin aloin tuntea itseni jälleen eheäksi.
En luullut, että tuska häviäisi vain siksi, että puhuin asiasta, mutta en myöskään oivaltanut, kuinka paljon aikaa (ja kärsivällisyyttä) parantumiseen tarvittaisiin. Olin tuntenut itseni arvottomaksi todella pitkään. Minun oli taas opittava rakastamaan itseäni.
Huomasin, että tunsin eniten rauhaa, kun käännyin Vapahtajani ja taivaallisen Isäni puoleen. Ymmärtäessäni, että He tiesivät tarkalleen, miltä minusta tuntui, sain voimaa ja toivoa. Turvasin Heihin synkimpinä hetkinä. Ajan kuluessa muistot alkoivat haaleta, ja tunsin Vapahtajan rakkauden tuomaa todellista rauhaa.
Yksi palkitsevimpia asioita toipumisessa oli ymmärtää, että minulla on valoisa tulevaisuus. Kun minua käytettiin hyväksi, en pystynyt edes kuvittelemaan, että eläisin normaalia elämää. Tunsin olevani pysyvästi rikki. Mutta saatuani apua ja alkaessani toipua löysin asioita, joita odottaa. Aloin kertoa kokemuksestani muille tytöille, jotka myös kärsivät, ja päätin jopa palvella lähetystyössä. Todistukseni lausuminen muille vahvisti minua.
Minua ei määrittele se, mitä isäpuoleni teki minulle. Hän muutti elämäni ainiaaksi, mutta minä olen päättänyt käyttää kokemustani muiden avuksi. Jotkin päivät ovat yhä vaikeita, mutta kaikessa kokemassani Herra on vahvistanut minua ja tiedän, että Hän auttaa minua jatkossakin. Olen muuttunut uhrista selviytyjäksi.