Maailman paras kirjekaveri
Kirjoittaja asuu Länsi-Midlandsissa Englannissa.
Jane ei halunnut kirjekaveria. Hän halusi vain, että äiti tulisi takaisin kotiin.
Hei äiti, Jane kirjoitti.
Hän pysähtyi ja naputti kynällä pöytää. Hän vilkaisi jääkaappia, jonka ovessa oli uusin kuva hänestä ja äidistä. Heillä oli sama leuka, sama tumma tukka ja sama leveä hymy.
Mitä hän voisi kirjoittaa? Jane halusi kuulostaa iloiselta ja vahvalta äidin vuoksi, mutta hän ei keksinyt mitään. Hänen sydäntään särki niin kovin, että oli vaikea kirjoittaa ylipäätään mitään.
Jane, hänen sisaruksensa ja isä olivat vierailleet äidin luona kaksi viikkoa sitten. Äiti oli vankilassa, ja heidän täytyi ajaa melkein koko päivä käydäkseen hänen luonaan. Pitkän ajomatkan vuoksi he eivät nähneet äitiä kovin usein. Äiti oli ollut vankilassa yli vuoden, ja he olivat nähneet sinä aikana vain kahdesti.
Tällä vierailulla äiti oli ehdottanut, että he ryhtyisivät kirjekavereiksi. Jane ei kuitenkaan halunnut kirjekaveria. Hän halusi vain, että äiti tulisi takaisin kotiin.
Äidin ensimmäinen, kauniilla käsialalla kirjoitettu kirje saapui Janelle eilen. Kirjeen alalaitaan äiti oli piirtänyt kuvan siitä, kuinka he juhlisivat yhdessä, kun hän palaisi kotiin.
Jane kirjoitti pari riviä mutta puristi paperin ryttyyn. Hän painoi päänsä pöytään ja puristi silmät kiinni yrittäen pidätellä kyyneleitä.
Isä tuli ruokaostoksia kantaen. ”Jane, onko kaikki hyvin?”
Jake kohautti olkapäitään.
Isä istui Janen viereen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Jane painoi päänsä isän rintaa vasten.
”Kuinka pitkään vielä?” hän kysyi.
”Mihin?”
”Kuinka pitkään vielä menee, että äiti voi tulla kotiin?”
Isä oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Siihen menee todennäköisesti ainakin vielä kolme vuotta.”
Janesta tuntui, että hänen sydämensä räjähtää. Kolme vuotta! Kulunut vuosi oli ollut niin pitkä ja raskas. Kuinka hän voisi elää vielä kolme vuotta ilman äitiä?
”Joka ikinen päivä toivon, että äitinne olisi täällä”, isä sanoi. ”On tosi vaikeaa, että hän on poissa, vai mitä?”
Jane nyökkäsi.
”On ihan normaalia olla surullinen”, isä sanoi. ”Joskus minua auttaa, kun mietin, mistä kaikesta voin olla kiitollinen.”
Jane niiskutti vähän. ”Kuten mistä?”
Isä hymyili. ”Esimerkiksi siitä, että voimme soittaa äidille joka viikko. Ja voimme lähettää hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsee – ja kirjeitä.” Isä taputti pöydällä olevaa kirjelehtiötä. ”Ja…?”
”Ja…” Jane koetti miettiä. ”Minulla on monta opettajaa ja kaveria, joille voin puhua. Ja Ashleyn äiti vei minut äitienpäivän tapahtumaan. Ja olen oppinut olemaan parempi kaveri ja auttamaan muita.”
”Näin on”, isä vastasi. ”Mitä jos pidetään rukous, ja sitten sinä voit miettiä vielä, mitä haluat kirjoittaa?”
Jane risti kätensä. Hän kiitti taivaallista Isää siitä, että hän oli päässyt katsomaan äitiä ja että kotimatka oli sujunut turvallisesti. Sitten Jane pyysi Häntä neuvomaan, mitä voisi kirjoittaa.
Jane istui pöydän ääressä miettien päänsä puhki. Sitten hän alkoi kirjoittaa jotakin ihan odottamatonta: luetteloa asioista, joista hän oli kiitollinen. Hän kirjoitti kaikki ne asiat, joista hän oli jutellut isän kanssa, ja muutamia muita, kuten sisaruksensa ja naapurustonsa.
Kun luettelo oli valmis, Jane piirsi kuvan, jossa hän ja äiti pelaavat lautapelejä yhdessä. Hänen sydäntään särki vieläkin vähäsen, mutta nyt hänellä oli jotakin, mitä voisi odottaa innolla: seuraavat kolme vuotta hän olisi maailman paras kirjekaveri!
Kuvitus Alyssa Tallent