Charlotten perhe
”Joskus, kun laulamme ’Perhe voi aina yhdessä olla’, ajattelen: ’Paitsi minun perheeni.’”
Charlotte työnsi sormet korviinsa. Hän piti Alkeisyhdistyksessä yleensä eniten laulutuokiosta. Tänään hän ei kuitenkaan halunnut kuulla lauluja, joita siellä laulettiin. Hän oli kysynyt, voisiko sen sijaan mennä aulaan istumaan.
Hän tuijotti vihreää mattoa ja yritti pidätellä kyyneliä. Se ei onnistunut.
Joku seisahtui hänen viereensä. Charlotte pyyhkäisi kyyneleet pois ja katsoi ylös.
Se oli sisar Henry. ”Mikä hätänä?” hän kysyi.
Charlotte nielaisi. ”Nuo laulut kertovat onnellisista perheistä, jotka ovat yhdessä ikuisesti”, hän sanoi hiljaa.
”Ai. Ymmärrän.” Sisar Henry istahti Charlotten viereen.
Pari kuukautta aiemmin Charlotten vanhemmat olivat pitäneet perhekokouksen. Isä selitti, että hän oli muuttamassa pois.
”Eli te siis olette vähän niin kuin eroamassa?” Charlotte oli kysynyt.
”Ei vähän niin kuin”, äiti vastasi. ”Me molemmat rakastamme sinua mutta, ymmärsit oikein, olemme eroamassa.”
Charlotte muisti, kuinka hänen ihonsa oli tuntunut samaan aikaan kuumalta ja kylmältä. Sitten kaikki hänen tunteensa pääsivät valloilleen samalla kertaa! Pelko, viha, hämmennys ja valtava suru – sellainen suru, joka saa voimaan pahoin.
Se tunne valtasi hänet yhä hetkittäin. Esimerkiksi hänen uintikilpailuissaan, kun äiti ja isä istuivat vastakkaisilla puolilla katsomoa. Tai kun hänen pikkuveljensä itki äitiä heidän ollessaan yötä isän luona.
Tai kun he lauloivat perheistä Alkeisyhdistyksessä.
”Kun minun vanhempani erosivat, minusta tuntui kuin joku olisi lyönyt minua vatsaan”, sisar Henry sanoi. ”Kerta toisensa jälkeen.”
Charlotte hämmästyi. ”Ovatko sinunkin vanhempasi eronneet?”
Sisar Henry nyökkäsi. ”He erosivat, kun olin suurin piirtein sinun ikäisesi.”
Charlotte katsoi käsiinsä. ”Joskus, kun laulamme ’Perhe voi aina yhdessä olla’, ajattelen: ’Paitsi minun perheeni.’” Hän puristi silmänsä kiinni. ”Minua suututtaa niin kamalasti. Ja se on huono juttu, eikö niin?”
Sisar Henry pudisti päätään. ”Ei. Minusta tuntui ennen pahalta, kun näin lapsia yhdessä molempien vanhempiensa kanssa.”
”Niin!” Charlotte sanoi. ”Tuntuu, että he kuuluvat onnellisten perheiden kerhoon ja minä en. Kaikki on muuttunut.”
”On ihan normaalia, että tunnet nyt vaikkapa vihaa, surua tai pelkoa”, sisar Henry sanoi. ”Avioero on raskas kokemus. Mutta lupaan, että sinulle tulee vielä parempi olo. Perheesi on yhä sinun perheesi, vaikka se näyttääkin nyt erilaiselta. Minua auttoi paljon se, että muistin vanhempieni rakastavan minua edelleen ja koko ikuisuuden.”
Charlotte hymyili. Hän piti sisar Henrystä.
Sisar Henry kumartui lähemmäs Charlottea. ”Tiedätkö, mikä auttoi minua kaikkein eniten?” hän kuiskasi.
”Mikä?” Charlotte kuiskasi takaisin.
”Oivalsin, että minulla on yhä täydellinen, onnellinen perhe”, sisar Henry vastasi. ”Ja niin on sinullakin. Meillä kaikilla on riippumatta siitä, miltä maallinen perheemme näyttää juuri nyt.”
Charlotte rypisti otsaansa. ”Miten muka?”
”No, maalliset perheemme eivät ole täydellisiä, mutta taivaallinen perheemme on. Mitä hyvänsä siis tapahtuukin, meillä on taivaalliset vanhemmat, jotka rakastavat meitä, ja ihana taivaallinen koti, joka odottaa meitä.”
Ajatellessaan sitä Charlotte tunsi pienen toivon pilkahduksen. Hän kuvitteli, millaista olisi, kun hän jonakin päivänä näkisi taivaalliset vanhempansa uudelleen.
”Kun laulamme perheistä, voin ehkä ajatella taivaallista perhettäni”, Charlotte sanoi. Sisar Henry nyökkäsi.
Charlottella oli vielä yksi kysymys. ”Näytänkö siltä, että olen itkenyt?”
”Et ollenkaan”, sisar Henry vastasi.
Charlotte nousi ylös. ”Sitten minä taidan olla valmis laulamaan.”