Yksin oven takana!
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Kertomus tapahtui Keski-Unkarin alueella Unkarissa.
Ehkä Emma voisi auttaa!
”Turvaa siihen Henkeen, joka johdattaa tekemään hyvää” (Oppi ja liitot 11:12).
Emma hyppeli kivetyllä jalkakäytävällä olevien rakojen yli. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. Hän oli menossa äitinsä kanssa ruokakauppaan.
”Äiti, kuinka kaukana aurinko on?” hän kysyi.
”En ole varma”, äiti vastasi.
Emma katseli silmät sirrillään taivaalle. ”Luuletko, että raketit pääsevät jonain päivänä aurinkoon asti? Luuletko, että aurinko on kuumempi kuin salamat? Luuletko, että…”
Äiti nauroi. ”Sinun kysymyksesi muuttuvat aina vain vaikeammiksi!”
Emmakin nauroi. Hänellä oli paljon kysymyksiä. Äiti teki aina parhaansa vastatakseen niihin. Se oli yksi syy, miksi Emmasta oli mukava käydä kävelyllä äidin kanssa.
Emma katseli ympärilleen. Taksit ajoivat pitkin kivettyä katua. Pyöräilijät viilettivät ohi. Myös jalankulkijoita oli paljon.
Sitten Emma katsoi kadun toiselle puolelle. Pieni tyttö istui portailla erään kerrostalon edessä. Näytti siltä, että hän itki.
Emma hidasti askeleitaan. Pitäisikö hänen pysähtyä auttamaan? Ehkäpä tyttö halusi vain olla rauhassa. Toisinaan kun Emma oli surullinen, hän halusi vain olla rauhassa.
Emma pysähtyi. Useimmiten, kun Emma tarvitsi apua, hän toivoi, että voisi puhua jollekulle. Ja ehkä Emma voisi auttaa tuota tyttöä!
Hän tarttui äidin käteen. ”Katso, äiti. Luulen, että tuo tyttö tarvitsee apua.”
Äiti katsoi kadun toiselle puolelle. ”Taidat olla oikeassa.”
Emma piti äitiä kädestä, kun he ylittivät kadun. Hän nousi portaat ylös tytön luo. ”Hei”, Emma sanoi. ”Tarvitsetko apua?”
Pikkutyttö nyyhkäisi ja nosti katseensa heihin. Hän oli kietonut käsivartensa polviensa ympärille, ja hänen silmänsä olivat punaiset ja turvoksissa.
”Minä… Minä en pääse kotiin. Ovi on lukossa.” Hän veti syvään henkeä. Hänen äänensä oli hiljainen ja vapisi. Emma polvistui tytön viereen kuullakseen paremmin.
”En osaa lukea”, tyttö sanoi. ”En tiedä, mitä nappia minun pitäisi painaa, että pääsisin takaisin sisään.”
Emma katsoi kerrostalon ulkoseinää. Seinässä oli monta pientä nappia. Jokaisen napin vieressä luki nimi. Nappien vieressä oli kaiutin.
”Mikä sinun sukunimesi on?” Emma kysyi.
”Schneider”, pikkutyttö sanoi.
Äiti luki nappien nimet läpi, kunnes löysi napin, jossa luki ”Schneider”. Hän painoi nappia.
Surrrrr!
Nappi päästi kovan surauksen. Sitten kaiuttimesta särähti kuuluviin naisen ääni.
”Hei, täällä on Schneider. Kuinka voin auttaa?”
Äiti vastasi kaiuttimeen. ”Hei! Olen täällä ulkona tyttäreni kanssa ja täällä on pieni tyttö, joka sanoo, että hän ei pääse sisään.”
Tyttö pomppasi pystyyn ja kiiruhti kaiuttimen luo. ”Äiti”, hän sanoi, ”en osannut lukea summerissa olevaa nimeä ja nämä ihmiset auttoivat minua!”
Ääni kaiuttimessa kuulosti yllättyneeltä. ”Leni! Luulin, että olit huoneessasi! Ei hätää. Tulen alas heti.”
Muutaman sekunnin kuluttua nainen kiiruhti ulos. Tyttö juoksi hänen luokseen ja halasi häntä.
Nainen kääntyi Emman puoleen. ”Kiitos, että autoit pientä Leni-kultaani!”
Emma hymyili. ”Auttaminen oli ihan helppoa.”
Emma ja hänen äitinsä vilkuttivat hyvästiksi ja laskeutuivat portaat alas. Emman valtasi lämmin tunne. Hänen mieleensä tuli vielä yksi kysymys, jonka hän halusi esittää äidilleen.
”Sen tytön auttaminen oli ihan helppoa. Miksi siitä tuli näin hyvä olo?”
Äiti puristi Emman kättä. ”Se on Pyhä Henki, joka kertoo sinulle, että teit oikean valinnan.”
Emma hymyili. Hän oli iloinen, että oli pysähtynyt auttamaan.