Aivan kuten hän oli kuvitellut
Tämä kertomus tapahtui Kiovassa Ukrainassa.
Kvitka oli innoissaan kasteelle menemisestä, mutta samalla häntä suretti, että vain muutama läheinen oli saanut tulla katsomaan sitä.
”Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla” (Moosia 18:9).
Tänään oli Kvitkan kastepäivä. Hän oli ajatellut tätä päivää jo pitkään. Hän oli kuvitellut kaiken yksityiskohtia myöten. Hänellä olisi yllään erityinen valkoinen mekko. Tato (isä) kastaisi hänet. Kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa olisivat paikalla ja hymyilisivät ylpeinä.
Tänään kaikki ei kuitenkaan ollut ihan niin kuin Kvitka oli kuvitellut.
Osa hänen kuvitelmistaan oli kyllä toteutunut. Hänellä oli yllään erityinen valkoinen mekko, aivan kuten hän oli kuvitellut. Babusya (mummi) oli ommellut mekon mamalle, kun tämä oli aikoinaan kastettu. Ja nyt oli Kvitkan vuoro.
Tato kastaisi hänet, aivan kuten hän oli kuvitellut. Kvitka näki hänen kokeilevan kädellään kastealtaan vettä.
”Mukavan lämmintä”, tato sanoi. Hän hymyili Kvitkalle. Kvitka hymyili takaisin. Sitten hän katsoi tuoleja, jotka hän oli laittanut riviin yhdessä taton kanssa.
Niitä ei ollut monta. Se oli suurin ero hänen kuvitelmiinsa nähden. Kvitka oli aina kuvitellut, että hänen kastetilaisuuteensa tulisi paljon ihmisiä. Nyt heitä olisi kuitenkin vain muutama.
Siitä lähtien kun ihmiset olivat alkaneet sairastua koronaviruksen aiheuttamaan tautiin, monet asiat olivat muuttuneet. Kvitka ja hänen pikkuveljensä Vlas kävivät nyt etäkoulua. He laittoivat kasvomaskit aina, kun lähtivät kotoa. Eikä isoja ihmisjoukkoja kokoontunut missään. Ei missään. Kvitka halusi kyllä auttaa muiden suojelemisessa tartunnalta, mutta toisinaan se oli raskasta.
Niin kuin nyt, kun hän ei voinut kutsua kaikkia kastetilaisuuteensa.
”Kvitka! Oletpa sinä kaunis.”
Kvitka nosti katseensa ja näki babusyan astuvan saliin.
”Hei, babusya!” Kvitka hypähti ylös tuolista ja kiiruhti hänen luokseen.
”Olet kuin ilmetty äitisi, kun hän meni kasteelle”, babusya sanoi. Hän sipaisi Kvitkan hiuksissa olevia valkoisia kukkia. Ne sopivat yhteen mekossa olevien pitsikukkien kanssa. Kvitka piti kukista. Hänen nimensä tarkoitti ’kukkaa’ ukrainan kielellä.
”Odotatko innolla kastettasi?” babusya kysyi.
”Odotan”, Kvitka vastasi. ”Mutta… täällä ei ole ketään.”
”Ei ketään?” babusya huudahti. Hän katsoi ympärilleen. ”Onhan täällä mama, tato, Vlas ja pikku-Melania. Ja täällä on piispa. Ja myös kaksi lähetyssaarnaajaa. Onhan siinä jo väkeä.”
Kvitka kohautti olkiaan. ”Mutta kukaan ystävistäni ei ole täällä.”
”Se on sinusta varmasti surullista”, babusya sanoi. ”Meillä on kyllä kaksi yllätysvierasta.”
Kvitka piristyi. ”Ketkä?”
”Tätisi Pavlina”, babusya sanoi. ”Ja serkkusi Emma!”
”Ihanko totta?” Kvitka kysyi innokkaasti.
Babusya hymyili. ”Kun he tulevat paikalle, voitko tehdä minulle palveluksen?”
Kvitka nyökkäsi. ”Mitä?”
”No, kun sinut kastetaan, lupaat olla Jeesuksen Kristuksen todistajana. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
Kvitka tiesi kyllä. Hänen perheensä oli opiskellut kasteenliiton lupauksia jo monen viikon ajan!
”Se tarkoittaa, että olen lähetyssaarnaaja!”
”Aivan niin”, babusya sanoi. ”Tätisi ja serkkusi eivät ole koskaan ennen käyneet kirkon rakennuksessa. Voitko toimia lähetyssaarnaajana ja auttaa paikkojen näyttämisessä heille?”
”Voin!” Kvitka vastasi.
Kun Pavlina-täti ja Emma saapuivat, Kvitka ja babusya tekivät juuri niin. He esittelivät heille Alkeisyhdistyksen huoneen, hänen luokkahuoneensa ja kappelisalin. Sitten he tulivat kastealtaan äärelle. Kvitka kertoi, että hän halusi mennä kasteelle seuratakseen Jeesusta Kristusta. Puhuessaan hän tunsi keveän, lohdullisen tunteen. Pavlina-täti ja Emma hymyilivät hänelle. Hän toivoi, että he tunsivat saman tunteen.
Pian oli kasteen aika. Kvitka pidätteli hengitystään, kun tato upotti hänet kokonaan veden alle – aivan kuten hän oli kuvitellut. Katselijoita oli vain muutama, mutta he hymyilivät aivan kuten hän oli kuvitellut. Ja hän oli varma, että myös taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus katselivat häntä hymyillen. Se oli helppo kuvitella.
Kuvitus Stephanie Dehennin