Ombenin uusi koti
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Miten Ombeni voisi saada ystäviä, jos hän ei puhunut heidän kanssaan samaa kieltä?
”Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne” (Matteus 25:35).
Ombeni rypisti otsaansa katsoessaan lounastarjotinta. Ruoka tässä uudessa koulussa maistui ihan liian makealle. Hän toivoi, että voisi syödä äidin laittamaa riisiä ja papuja.
Ombeni ja hänen perheensä olivat asuneet Yhdysvalloissa vasta pari viikkoa. Heidän kotimaassaan oli liian vaarallista, joten heidän täytyi muuttaa pakolaisina Yhdysvaltoihin. Muuttaminen oli rankkaa. Totutteleminen uuteen kouluun oli myös rankkaa.
Ombeni löysi tyhjän istumapaikan läheltä erästä poikajoukkoa ja istui alas. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Yksi pojista sanoi jotakin, mutta Ombeni ei ymmärtänyt häntä. Hän ei osannut vielä kovin paljon englantia.
Ombeni yritti vastata jotakin. ”Jambo”, hän sanoi. (”Hei.”)
Poika näytti hämmentyneeltä. Hän kurtisti kulmiaan ja kääntyi pois. Ombeni olisi halunnut käpertyä mahdollisimman huomaamattomaksi, mutta hän vain istui hiljaa pöydän päässä. Joskus hänestä tuntui, että tämä koulu oli kuin vieras planeetta.
Kun koulupäivä viimein loppui, Ombeni kiirehti ulos vetäen takkia ylleen. Kotona Kongossa ei tarvinnut takkia mihinkään aikaan vuodesta, mutta täällä oli kylmä talvisin. Muut lapset vetivät ylleen pörröisiä hanskoja ja pipoja, mutta Ombenilla ei ollut sellaisia.
Kävellessään ulkona Ombeni näki hengityksensä nousevan ilmaan valkoisena huuruna. Hän alkoi juosta, jotta pääsisi kotiin nopeammin. Hän ryntäsi etuovesta sisään ja melkein törmäsi äitiinsä.
”Ombeni! Punguza mwendo!” äiti sanoi. (”Hidasta!”)
”Anteeksi, äiti”, Ombeni sanoi hytisten.
Hän istui alas ja yritti lämmitellä sillä aikaa, kun äiti laittoi päivällistä.
Hetken kuluttua Ombenin oli pakko sanoa, mitä hänellä oli mielessään. ”Äiti, en halua enää mennä kouluun! Siellä on pelottavaa ja yksinäistä, enkä saa sieltä ystäviä. Kaipaan ystäviä, jotka minulla oli kotona Kongossa.”
Äiti lakkasi hämmentämästä ruokaa ja polvistui Ombenin viereen. Ombeni pyyhkäisi pikaisesti kyyneleensä pois. Hän ei halunnut äidin näkevän, kuinka surullinen hän oli.
”Tiedän, että sinulla on juuri nyt vaikeaa.” Äiti halasi häntä lämpimästi. ”Mutta asiat helpottuvat kyllä.”
Ombeni käänsi katseensa pois. ”Mutta miten ne voivat muka helpottua, kun en ymmärrä ketään?”
Äiti rypisti otsaansa. Ombeni näki, että hän mietti kovasti.
”Muistatko, kun olimme pakolaisleirillä?” äiti kysyi. ”Aina kun tunsin itseni todella yksinäiseksi, etsin ihmisiä, joita voisin auttaa. Se teki oloni aina paremmaksi.”
Ombeni nyökkäsi. Hän muisti, miten äiti aina löysi ihmisiä, jotka olivat tulleet leirille yksin, ja esitteli heille paikkoja.
Äiti hymyili. ”Ja ajattele Jeesusta! Ihmiset olivat usein ilkeitä Hänelle. Hän kuitenkin aina etsi ihmisiä, joita Hän voisi auttaa.” Äiti pyyhkäisi kyyneleen Ombenin poskelta. ”Joskus, kun olemme surullisia, paras tapa auttaa itseämme on etsiä tapoja auttaa muita.”
Ombeni nyökkäsi. Se kuulosti hyvältä ajatukselta. Hän halusi olla samanlainen kuin Jeesus.
Seuraavana päivänä ruokatunnilla Ombeni katseli, voisiko auttaa jotakuta. Monet lapset istuivat isoissa ryhmissä. Sitten hän huomasi tytön, joka istui pöydässä aivan yksin.
Hän käveli tytön luo ja asetti tarjottimensa pöydälle. Hän heilautti kättään tervehdykseksi ja sanoi: ”Jambo!”
”Hei”, tyttö sanoi.
Ombeni hymyili leveästi. Tyttö hymyili takaisin. Sitten he söivät vaiti yhdessä.
Ombeni oli iloinen. Tässä koulussa oli vielä edessä monta vaikeaa hetkeä. Hän oli kuitenkin iloinen tietäessään, että siellä oli ihmisiä, joita hän saattoi auttaa.
Kuvitus Jen Taylor