Minun puoleni, sinun puolesi
”Miten hyvä ja kaunis onkaan [siskosten] yhteinen, sopuisa elämä!” (Psalmit 133:1).
”Megan! Kenkäsi ovat minun puolellani huonetta!” Mia puhisi.
”No, sinun pyhät kirjoituksesi ovat minun puolellani”, Megan sanoi.
Äiti kurkisti ovesta. ”Tytöt, täältä ei juurikaan kuulu siivouksen ääniä. Ette saa mennä puistoon, ennen kuin huoneenne on siisti.”
”Mutta nämä ovat kaikki Meganin sotkuja!” Mia sanoi. ”Epäreilua, että minä joudun siivoamaan ne.”
”Eivät ne ole kaikki minun!” Megan sanoi.
”Äh.” Mia pisti kätensä puuskaan. ”Kunpa minulla olisi oma huone. Miksi minun täytyy jakaa Meganin kanssa? Michaelilla on ihan oma huone!”
Äiti huokaisi. ”Tiedät, että meillä ei ole ylimääräistä huonetta. Michael on vanhempi. Siksi hänellä on oma huone.”
”No, käske Megania ainakin pitämään tavaransa omalla puolellaan.” Mia piirsi sormellaan kuvitteellisen viivan huoneen keskelle. ”Näetkö? Tuo on sinun puolesi, Megan. Tämä on minun puoleni.”
”Hmm”, äiti mietti. ”Ehkä me voisimme jakaa huoneen verholla. Auttaisiko se teitä tulemaan paremmin toimeen?”
Mia virnisti. ”Joo!”
Seuraavana päivänä äiti ompeli kankaasta verhon. Se oli violetti, ja siinä oli ruudullinen kuvio. Äiti jopa ompeli sen alareunaan helminauhan. Myöhemmin Mia ja Megan auttoivat isää ripustamaan verhon vaijerin avulla. Se ylettyi koko huoneen poikki.
Mia taputti innoissaan käsiään. ”Viimeinkin! Aivan kuin minulla olisi oma huone!”
Hän otti esiin väriliitunsa ja alkoi värittää kuvaa. Mutta muutaman minuutin kuluttua hän kyllästyi. Hän mietti, mitä Megan puuhasi verhon toisella puolella. Yleensä he värittelivät yhdessä. Tuntui hieman yksinäiseltä tehdä sitä itsekseen.
Illalla Mia polvistui sanomaan iltarukouksensa. Hän kiitti taivaallista Isää kodistaan ja perheestään. Se sai hänet tuntemaan olonsa hieman surulliseksi. Hän piti siitä, että hänellä oli omaa tilaa, mutta hän kaipasi leikkejä Meganin kanssa.
Mia kiipesi sänkyynsä. Mutta hän ei saanut unta. Hän kääntyi toiselle kyljelleen. Hän näki Meganin pään pienestä raosta verhon ja seinän välissä.
”Megan?” hän kuiskasi. ”Oletko sinä hereillä?”
”Joo”, Megan kuiskasi takaisin.
”Mitä jos tekisimme pienen postilaatikon?” Mia kysyi. ”Voisimme jättää sinne viestejä toisillemme.”
”Hyvä ajatus”, Megan sanoi. ”Voimmeko tehdä sen huomenna?”
”Sopii hyvin.” Mia sulki silmänsä hymyillen. ”Hyvää yötä, Megan.”
”Hyvää yötä, Mia.”
Seuraavana päivänä Mia etsi pienen laatikon. Hän asetti sen heidän puoliensa väliin. Sitten hän kirjoitti viestin ja työnsi sen laatikkoon: Megan, haluatko leikkiä pehmoleluillani? Terveisin Mia.
Megan poimi viestilapun ja luki sen. ”Mielelläni!”
Koko viikon ajan Mia ja Megan jättivät toisilleen viestilappuja postilaatikkoonsa. He myös leikkivät toistensa kanssa joka päivä. Joskus he leikkivät Mian puolella. Joskus he leikkivät Meganin puolella. Mutta heillä oli aina hauskaa yhdessä.
”Tiedätkö”, Mia sanoi Meganille yhtenä päivänä, ”ehkä emme tarvitsekaan tätä verhoa.”
”Jep”, Megan vastasi. ”Se on vähän tiellä.”
Isä auttoi heitä ottamaan verhon alas.
”Olen iloinen, että opitte tulemaan toimeen”, hän sanoi.
Mia hymyili Meganille. ”Niin minäkin.”
Kuvitus Katherine Blackmore