Miguel ja mato
Miguelista oli hauskaa auttaa äitiä puutarhassa. Hän peitti pikkuruiset siemenet mullalla. Hän antoi niille vettä. Mutta ei liikaa.
”Sinä teet hyvää työtä”, äiti sanoi. ”Pian meillä on paljon hyvää syötävää.”
Miguel hymyili. Hänestä oli mukava auttaa.
Muutamassa päivässä mullasta työntyi esiin pieniä versoja. Miguel kasteli kasveja. Hän kitki vieressä kasvavia rikkaruohoja. Joka päivä kasvit kasvoivat hieman pidemmiksi.
Eräänä päivänä Miguel näki madon. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei halunnut vahingoittaa sitä. Mutta vahingoittaisiko se kasveja? Hänen perheensä sai suurimman osan ruoastaan puutarhasta.
”Äiti, katso!” Hän osoitti matoa. Se kiemurteli mullassa. ”Vahingoittaako se kasveja?”
Äiti pudisti päätään ja hymyili. ”Madot ovat hyväksi puutarhalle.”
Miguel katseli, kun mato kaivautui multaan. ”Se tekee multaan reikiä!” hän sanoi.
”Niin sen pitääkin tehdä. Se kuohkeuttaa multaa, jotta juuret voivat kasvaa vahvoiksi. Se on yksi taivaallisen Isän luomistöistä. Sillä on oma erityinen tarkoituksensa.” Äiti painoi suukon Miguelin päälaelle. ”Aivan kuten sinulla.”
Miguel kaiveli kasvien ympäriltä. Hän varoi satuttamasta matoa. Hän näki lisää matoja. Hän hymyili, kun ne kaivoivat tunneleitaan.
Miguel piti madoista. Hän halusi kohdella kaikkia taivaallisen Isän luomistöitä kunnioittavasti.
Kuvitus Mark Stephens