”Innoitusta puiston penkin luona”, Nuorten voimaksi, helmikuu 2021, s. 20–21.
Innoitusta puiston penkin luona
Penkillä istuva nainen ei vielä tiennyt sitä, mutta hänen oli tarpeen puhua meidän kanssamme.
Kuvitus Bethany Stancliffe
Oli jälleen kolea sadepäivä, kun toverini ja minä olimme kävelemässä pitkin pienen Los Vilosin merenrantakaupungin katuja Chilessä. Muutamat viime viikot olivat olleet meille hankalia – meillä ei ollut ketään opetettavana ja meidän oli vaikea löytää ketään, joka haluaisi kuunnella sanomaamme. Olin varsin lannistunut, ja minusta tuntui, ettemme saaneet paljoakaan aikaan, koska emme päässeet opettamaan kovinkaan montaa oppiaihetta.
Toverini ja minä olimme kävelemässä sinä iltana, ja vilkaistessani ympärilleni näin erään naisen, joka itki puiston penkillä. Minä vain tiesin, että meidän piti puhua hänelle. Katsoin toveriini ja viittasin naista kohti. Kun kävelimme naisen luo, minusta tuntui edelleen, että hänen oli todella tarpeen kuulla jotakin meiltä, mutta en keksinyt mitä. Tiesin vain, että meidän oli tärkeää puhua hänen kanssaan.
Heti kun nainen näki meidät, hän sanoi: ”Menkää pois. En halua puhua kenellekään.”
Yritin kertoa hänelle, keitä me olemme ja että halusimme vain auttaa, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan. Hän kehotti meitä uudelleen lähtemään. Yritin keksiä jotakin sanottavaa, mutta mieleeni ei tullut mitään. Kävelimme pois.
Olimme vasta neljän askeleen päässä, kun sain toisen tunteen siitä, että meidän piti puhua hänelle. Käännyin toveriini päin ja sanoin: ”Meidän pitää mennä takaisin.”
Menimme takaisin, ja sama tapahtui toistamiseen, mutta tällä kertaa nainen oli harmistuneempi. ”Haluan olla yksin. Menkää pois.”
En vieläkään keksinyt mitään tärkeää sanottavaa hänelle. Hänestä näki, että hänellä oli ollut todella vaikea päivä, mutta en tiennyt, mitä hänen oli tarpeen kuulla. Niinpä huokaisin, ja kävelimme jälleen pois.
Olimme hieman kauempana, kun sain jälleen tunteen: Mene puhumaan hänelle.
”Ikävä sanoa tätä, hermana”, sanoin, ”mutta meidän tosiaan pitää mennä takaisin ja puhua sille naiselle.”
Toverini ehdotti, ettemme menisi, koska nainen ei selvästikään ollut ilahtunut meistä.
Rehellisesti sanottuna olin samaa mieltä toverini kanssa ja minua hieman huolestutti mennä takaisin ja ärsyttää naista, joka oli selvästi vaikeuksissa. Mutta sen sijaan sanoin: ”Ei, minusta todellakin tuntuu, että meidän pitää mennä. Hän ei vielä tiedä sitä, mutta hänen on tarpeen puhua meidän kanssamme.”
Menimme varovasti takaisin penkillä istuvan naisen luo, joka itki yhä. Ennen kuin ehdimme hänen luokseen, pidin pienen rukouksen. ”Taivaallinen Isä”, ajattelin, ”autathan minua tietämään, mitä tämän naisen pitää kuulla.”
Heti kun pääsimme hänen luokseen, sanoin: ”Olen pahoillani, että vaivaamme sinua taas, mutta haluan vain kertoa sinulle, että sinä olet Jumalan lapsi. Hän todella haluaa sinun tietävän, että Hän rakastaa sinua. Koska Hän rakastaa. Ja kerromme mielellämme sinulle lisää, mutta ellet tosiaan halua sitä, sekin käy. Haluan vain kertoa sinulle tämän.”
Hän katsahti meihin paljon tyynemmän näköisenä. Hän sanoi: ”Kaipa te voitte tulla istumaan.”
Hänen nimensä oli Verónica. Hän avautui ja kertoi meille elämäntilanteestaan. Hänellä oli paljon ongelmia perheessään, ja hän oli saanut huonoja uutisia työpaikaltaan. Hän oli tuntenut olevansa hyvin eksyksissä ja yksin.
Luimme hänelle erään kohdan Mormonin kirjasta ja kysyimme, halusiko hän kuulla lisää evankeliumista. Hän kieltäytyi kohteliaasti, mutta kiitti meitä sanomastamme ja siitä, että niin itsepintaisesti halusimme puhua hänelle. Ennen kuin lähdimme, rukoilimme hänen kanssaan siinä pienellä puiston penkillä ja pyysimme, että häntä ja hänen perhettään siunattaisiin ja johdatettaisiin.
Emme enää koskaan nähneet Verónicaa uudelleen, mutta se kokemus opetti minulle, että vaikka emme ehkä näkisikään jonkun menevän kasteelle, niin rakkauden osoittaminen jollekulle on tärkeää lähetystyötä. Pienimmilläkin teoilla voi olla suuri vaikutus. Joten kun saamme Hengen kehotuksen – vaikka se tuntuisikin hieman pelottavalta tai emme tiedä syytä siihen – on tärkeää, että noudatamme sitä, koska taivaallinen Isä tietää, mitä Hänen lapsensa tarvitsevat. Vaikka pystyisimme vain kertomaan jollekulle Jumalan rakkaudesta, niin olemme silti onnistuneet.