Älä pelkää vaan usko
Presidentti Dieter F. Uchtdorf
toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Kun päätämme uskoa ja osoitamme parannukseen johtavaa uskoa sekä seuraamme Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta, me avaamme hengelliset silmämme loistokkuuteen, jota pystymme tuskin kuvittelemaan.
Babylon ja Daniel
Kaksituhatta kuusisataa vuotta sitten Babylonia oli maailman suurvalta. Eräs muinainen historioitsija kuvaili muuria, joka ympäröi Babylonin kaupunkia yli 90 metrin korkuisena ja 25 metrin vahvuisena. Hän kirjoitti: ”Ei ole mitään toista kaupunkia, joka suuruudessa olisi lähellekään – – sitä.”
Aikanaan Babylonia oli maailman oppimisen, lain ja filosofian keskus. Sen sotavoimat olivat vertaansa vailla. Se tuhosi Egyptin mahdin. Se hyökkäsi Assyrian pääkaupunkiin Niniveen sekä poltti ja ryösti sen. Se valloitti helposti Jerusalemin ja vei parhaat ja älykkäimmät Israelin lapset Babyloniin palvelemaan kuningas Nebukadnessaria.
Yksi näistä pakkosiirtolaisista oli nuorukainen nimeltä Daniel. Monet tutkijat uskovat, että Daniel oli siihen aikaan 12–17-vuotias. Ajatelkaapa sitä, rakkaat nuoret Aaronin pappeuden haltijani: Daniel oli hyvin todennäköisesti teidän ikäisenne, kun hänet vietiin kuninkaan hoviin saamaan opetusta maailmallisen Babylonian kielessä, laeissa, uskonnossa ja tieteessä.
Osaatteko kuvitella, miltä olisi mahtanut tuntua, kun olisi ollut pakotettu jättämään kotinsa, marssimaan 800 kilometriä vieraaseen kaupunkiin ja opettelemaan vihollistensa uskontoa?
Daniel oli kasvatettu seuraamaan Jehovaa. Hän uskoi Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaan ja palveli Häntä. Hän oli opiskellut profeettojen sanoja, ja hän tiesi Jumalan kanssakäymisestä ihmisen kanssa.
Mutta nyt hyvin nuorella iällä hän oli vankina ja oppilaana Babylonissa. Häneen on varmasti kohdistunut valtava paine hylätä omat vanhat uskonkäsityksensä ja omaksua babylonialaiset. Mutta hän pysyi uskollisena uskolleen – sanoissa ja teoissa.
Monet teistä tietävät, miltä tuntuu puolustaa epäsuosittua totuutta. Nykyään internetin slangissa puhutaan, että joutuu ”fleimaamisen” kohteeksi niiden toimesta, jotka ovat kanssamme eri mieltä. Mutta Daniel ei asettunut alttiiksi pelkästään julkiselle halveksunnalle. Babylonissa ne, jotka kyseenalaistivat uskonnolliset vallanpitäjät, ymmärsivät, mitä fleimaaminen eli joutuminen liekkien keskelle merkitsi – kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Kysykää vaikka Danielin ystäviltä Sadrakilta, Mesakilta ja Abed-Negolta.
En tiedä, oliko Danielin helppoa olla uskova sellaisessa ympäristössä. Joitakin ihmisiä siunataan uskovalla sydämellä – heille usko näyttää tulevan lahjana taivaasta. Mutta kuvittelen, että Daniel oli kuten monet meistä, joiden täytyy tehdä työtä todistuksemme eteen. Olen varma siitä, että Daniel vietti monia tunteja polvistuneena rukoukseen, laskien kysymyksensä ja pelkonsa uskon alttarille sekä odottaen saavansa Herralta ymmärrystä ja viisautta.
Ja Herra todellakin siunasi Danielia. Vaikka hänen uskoaan kyseenalaistettiin ja pilkattiin, hän pysyi uskollisena sille, minkä hän tiesi omasta kokemuksestaan olevan oikein.
Daniel uskoi. Daniel ei epäillyt.
Ja sitten eräänä yönä kuningas Nebukadnessar näki unen, joka vaivasi hänen mieltään. Hän kutsui tiedemies- ja neuvonantajaryhmänsä koolle ja vaati, että he kuvailevat unen hänelle ja myös ilmoittavat sen merkityksen.
Tietenkään he eivät pystyneet siihen. ”Ei kukaan pysty tekemään sitä, mitä kuningas käskee”, he puolustautuivat. Mutta tämä sai Nebukadnessarin vain suuremman raivon valtaan, ja hän käski, että kaikki viisaat, enteidenselittäjät, loitsupapit ja neuvonantajat hakataan kappaleiksi – myös Daniel ja muut nuoret oppilaat Israelista.
Te, jotka tunnette Danielin kirjan, tiedätte, mitä seuraavaksi tapahtui. Daniel pyysi Nebukadnessarilta hieman lisää aikaa, ja hän ja hänen uskolliset toverinsa kääntyivät oman uskonsa ja moraalisen voimansa lähteen puoleen. He rukoilivat Jumalaa ja pyysivät jumalallista apua tänä ratkaisevana hetkenä elämässään. Ja ”näyssä salaisuus ilmoitettiin Danielille”.
Daniel, valloitetun kansakunnan nuorukainen – jota oli kiusattu ja vainottu uskomisesta outoon uskontoonsa – meni kuninkaan eteen ja ilmoitti tälle unen ja sen tulkinnan.
Siitä päivästä lähtien Danielista tuli kuninkaan luottoneuvonantaja, joka tunnettiin viisaudestaan koko Babyloniassa. Se oli suoranainen seuraus hänen uskollisuudestaan Jumalalle.
Pojasta, joka uskoi ja eli uskonsa mukaan, oli tullut Jumalan mies. Profeetta. Vanhurskauden ruhtinas.
Olemmeko me kuin Daniel?
Kaikilta meiltä, joilla on Jumalan pyhä pappeus, kysyn: Olemmeko me kuin Daniel?
Pysymmekö me uskollisina Jumalalle?
Teemmekö me sitä, mitä me saarnaamme, vai olemmeko me vain sunnuntaikristittyjä?
Kuvastuuko meidän päivittäisistä teoistamme selkeästi se, mihin me väitämme uskovamme?
Autammeko me ”köyhiä ja tarvitsevia, sairaita ja ahdistettuja”?
Olemmeko me niitä, jotka vain puhuvat, vai niitä, jotka toimivat innokkaasti?
Veljet, meille on annettu paljon. Meille on opetettu Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin jumalallisia totuuksia. Meille on uskottu pappeuden valtuus auttaaksemme lähimmäisiämme ja rakentaaksemme Jumalan valtakuntaa maan päällä. Me elämme suurta hengellisen voiman vuodatuksen aikaa. Meillä on totuuden täyteys. Meillä on pappeuden avaimet, joilla sinetöidä maan päällä ja taivaassa. Saatavillamme on enemmän pyhiä kirjoituksia sekä elävien profeettojen ja apostolien opetuksia kuin koskaan aiemmin.
Rakkaat ystäväni, älkäämme suhtautuko näihin asioihin kevyesti. Näiden siunausten ja etuoikeuksien myötä tulee suuria vastuita ja velvollisuuksia. Nouskaamme niiden tasolle.
Muinainen Babylonin kaupunki on raunioina. Sen komeus on hävinnyt kauan sitten. Mutta Babylonin maailmallisuus ja jumalattomuus ovat voimissaan. Nyt on meidän tehtävämme elää uskovien tavoin epäuskon maailmassa. Meidän haasteenamme on noudattaa päivittäin Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin periaatteita ja elää uskollisina Jumalan käskyille. Meidän täytyy pysyä tyyninä ikätoverien painostuksen edessä. Me emme saa antaa yleisten trendien tai väärien profeettojen vaikuttaa itseemme. Meidän tulee olla välittämättä jumalattomien pilkasta, vastustaa Perkeleen kiusauksia ja voittaa oma laiskuutemme.
Ajatelkaapa sitä. Kuinka paljon helpompaa Danielin olisikaan ollut yksinkertaisesti mennä mukaan Babylonin tapoihin? Hän olisi voinut siirtää syrjään sen rajoittavan käyttäytymissäännöstön, jonka Jumala oli antanut Israelin lapsille. Hän olisi voinut nautiskella kuninkaan tarjoamista runsaista ruoista ja antautua luonnollisen ihmisen maailmallisiin nautintoihin. Hän olisi välttynyt joutumasta pilkatuksi.
Hän olisi ollut suosittu.
Hän olisi sopinut joukkoon.
Hänen tiensä olisi ollut paljon helpompi.
Siis tietenkin siihen päivään asti, kunnes kuningas vaati unensa tulkintaa. Silloin Daniel olisi huomannut, että hän, kuten muutkin ”Babylonian viisaat”, oli menettänyt yhteytensä valon ja viisauden todelliseen lähteeseen.
Daniel läpäisi testin. Meidän testimme jatkuu yhä.
Rohkeutta uskoa
Saatana, meidän vastustajamme, haluaa meidän epäonnistuvan. Hän levittää valheita pyrkimyksenään hävittää meidän uskomme. Hän ehdottaa viekkaasti, että epäilijät, skeptikot ja kyynikot ovat valistuneita ja älykkäitä, kun taas ne, jotka uskovat Jumalaan ja Hänen ihmeisiinsä, ovat naiiveja, sokeita tai aivopestyjä. Saatana puhuu sen puolesta, että on hienoa epäillä hengellisiä lahjoja ja tosi profeettojen opetuksia.
Voisinpa auttaa jokaista ymmärtämään tämän yhden yksinkertaisen tosiasian: me uskomme Jumalaan niiden asioiden vuoksi, jotka me tiedämme sydämessämme ja mielessämme, emme niiden asioiden vuoksi, joita me emme tiedä. Hengelliset kokemuksemme ovat toisinaan liian pyhiä selitettäviksi maailmallisin termein, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät ne olisi todellisia.
Taivaallinen Isä on valmistanut lapsilleen hengellisen juhla-aterian tarjoten kaikenlaisia hienoja kuviteltavissa olevia ruokia – ja kuitenkin sen sijaan että nauttisivat näistä hengellisistä lahjoista, kyynikot tyytyvät havainnoimaan kaukaa, siemaillen skeptisyyden, epäilyksen ja epäkunnioituksen maljoistaan.
Miksi kukaan kulkisi elämän läpi tyytyen oman ymmärryksensä kynttilän valoon, kun kääntymällä taivaallisen Isämme puoleen voisi kokea hengellisen tietämyksen kirkkaan auringon, joka laajentaisi mieltä viisaudella ja täyttäisi sielun ilolla?
Kun te ja minä puhumme ihmisten kanssa uskosta ja uskomisesta, emmekö kuulekin usein: ”Voisinpa minäkin uskoa samoin kuin sinä”?
Tämä lausuma vihjaa erääseen toiseen Saatanan petokseen: että usko on tarjolla joillekin ihmisille muttei muille. Uskoon ei liity mitään maagista. Mutta halu uskoa on välttämätön ensimmäinen askel! Jumala ei erottele ihmisiä. Hän on teidän Isänne. Hän haluaa puhua teille. Siihen tarvitaan kuitenkin hieman järjestelmällistä tiedonhalua – siihen tarvitaan Jumalan sanan koettelemista – ja sitä, että osoitatte ”vähäsen uskoa”. Siihen tarvitaan myös hieman nöyryyttä. Ja siihen tarvitaan avointa sydäntä ja avointa mieltä. Se edellyttää etsimistä sanan täydessä merkityksessä. Ja – mikä on kenties kaikkein vaikeinta – se edellyttää kärsivällisyyttä ja Herraan turvaamista.
Mikäli emme ponnistele uskon eteen, olemme kuin mies, joka irrottaa lampun virtajohdon seinästä ja syyttää sitten lamppua siitä, ettei se anna valoa.
Hiljattain minua yllätti ja murehdutti kuulla eräästä Aaronin pappeuden haltijasta, joka tuntui ylpeilevän siitä seikasta, että hän oli etääntynyt Jumalasta. Hän sanoi: ”Jos Jumala ilmoittaa itsensä minulle, niin sitten uskon. Siihen saakka katson sen totuuden, joka perustuu omaan ymmärrykseeni ja älyyni, valaisevan tietä edessäni.”
En tunne tämän nuoren miehen sydäntä, mutta en voinut mitään sille, että tunsin olevani tavattoman pahoillani hänen vuokseen. Kuinka helposti hän hylkäsi ne lahjat, joita Herra tarjosi hänelle. Tämä nuori mies oli irrottanut lampun virtajohdon seinästä ja näytti sitten itsetyytyväiseltä nokkelaan huomioonsa, ettei ollut mitään valoa.
Valitettavasti tämä näyttää olevan varsin suosittu asenne nykyään. Jos pystymme siirtämään todistamisen taakan Jumalalle, niin me luulemme voivamme saada oikeutuksen sille, ettemme suhtaudu vakavasti Jumalan käskyihin emmekä ota vastuuta suhteestamme taivaalliseen Isäämme.
Veljet, saanen sanoa selkeästi: kyynisyydessä ei ole mitään ylevää tai vaikuttavaa. Skeptisyys on helppoa – kuka tahansa pystyy siihen. Juuri uskollinen elämä vaatii moraalista voimaa, omistautumista ja rohkeutta. Ne, jotka pitävät kiinni uskosta, ovat paljon vaikuttavampia kuin ne, jotka antavat myöten epäilyksille, kun herää hämmentäviä kysymyksiä tai huolia.
Mutta meidän ei pitäisi yllättyä siitä, että yhteiskunta ei arvosta uskoa. Maailma on kautta aikain hylännyt sen, mitä se ei ymmärrä. Ja sen on erityisen hankalaa ymmärtää sitä, mitä se ei näe. Mutta vaikka me emme pystykään näkemään jotakin fyysisillä silmillämme, tämä ei tarkoita sitä, ettei sitä ole olemassa. ”Taivaassa ja maass’ on paljon, jot’ ei sun järkioppis [oppikirjamme, tieteelliset julkaisumme ja maailman filosofiat] uneksikaan.” Maailmankaikkeus on täynnä syvällisiä ja hämmästyttäviä ihmeitä – asioita, joita voi käsittää vain hengellisin silmin.
Uskon lupaus
Kun päätämme uskoa ja osoitamme parannukseen johtavaa uskoa sekä seuraamme Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta, me avaamme hengelliset silmämme loistokkuuteen, jota pystymme tuskin kuvittelemaan. Näin meidän uskomme vahvistuu ja näemme vieläkin enemmän.
Veljet, todistan, että vaikeimpinakin aikoina Vapahtaja sanoo teille, kuten Hän sanoi huolestuneelle isälle kadun tungoksessa Galileassa: ”Älä pelkää, vaan usko.”
Me voimme päättää uskoa.
Sillä uskosta me löydämme valon sarastuksen.
Uskomme ansiosta emme koskaan ole nälissämme, emme koskaan ole janoissamme. Jumalan armon lahjat antavat meille voimaa olla uskollisia uskollemme ja täyttävät meidän sielumme kuin ”lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä”. Me koemme todellista ja kestävää iloa.
Sen tähden, rakkaat ystäväni, rakkaat veljeni Jumalan pappeudessa:
Olkaa rohkeita uskomaan.
Älkää pelätkö, vaan uskokaa.
Olkaa kuin Daniel.
Rukoilen, että jokainen meistä – niin nuoret kuin vanhat – saavat uudistunutta voimaa, rohkeutta ja halua uskoa. Mestarimme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.