Koskaan ei ole liian aikaista eikä koskaan liian myöhäistä
Vanhin Bradley D. Foster
seitsemänkymmenen koorumista
Koskaan ei ole liian aikaista eikä koskaan liian myöhäistä ohjata ja suojata lapsiamme sekä kulkea heidän kanssaan, koska perheet ovat ikuisia.
Veljet ja sisaret, me olemme mukana taistelussa maailmaa vastaan. Ennen maailma kilpaili lastemme tarmosta ja ajasta. Nyt se taistelee heidän identiteetistään ja mielestään. Monet voimakkaat ja nimekkäät äänet pyrkivät määrittelemään, keitä lapsemme ovat ja mitä heidän tulisi uskoa. Me emme voi antaa yhteiskunnan muuttaa perhettämme maailman mielikuvan mukaiseksi. Meidän täytyy voittaa tämä taistelu. Kaikki riippuu siitä.
Kirkon lapset laulavat laulua, joka opettaa heille, mikä on heidän todellinen identiteettinsä: ”Oon lapsi Jumalan Ja saavuin päälle maan Ja kodin sain ja vanhemmat.” Sitten lastemme pyyntö meille on: ”Ohjaa, suojaa, kanssain kulje, näytä mulle tie. Opeta mua tekemään, se mikä luokseen vie.”
Presidentti Russell M. Nelson opetti meille viime yleiskonferenssissa, että tästä lähtien meidän täytyy olla päämäärätietoisia vanhempia. Nämä ovat vaarallisia aikoja. Mutta hyvä uutinen on, että Jumala tiesi näin olevan, ja Hän on antanut meille pyhissä kirjoituksissa neuvoja, jotta tietäisimme, kuinka voimme auttaa lapsiamme ja lastenlapsiamme.
Mormonin kirjassa kerrotaan, että Vapahtaja ilmestyi nefiläisille. Hän kokosi heidän pienet lapsensa ympärilleen. Hän siunasi heitä, rukoili heidän puolestaan ja itki heidän vuokseen. Sitten Hän sanoi vanhemmille: ”Katsokaa pienokaisianne.”
Sana katsokaa tarkoittaa tässä katsomista ja näkemistä. Mitä Jeesus halusi vanhempien näkevän pienokaisissaan? Halusiko Hän heidän saavan pilkahduksen lastensa jumalallisista mahdollisuuksista?
Kun me nyt katsomme lapsiamme ja lastenlapsiamme, mitä Vapahtaja haluaa meidän näkevän heissä? Ymmärrämmekö me, että lapsemme ovat kirkon suurin tutkijoiden joukko? Mitä meidän täytyy tehdä saadaksemme heissä aikaan pysyvän kääntymyksen?
Matteuksen evankeliumissa Vapahtaja opettaa meille, mitä on pysyvä kääntymys. Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut lähelle Galileanjärveä kuuntelemaan Hänen opetustaan.
Tässä tilanteessa Jeesus kertoi siementen kylvämisestä – vertauksen kylväjästä. Selittäessään tätä opetuslapsilleen – ja viime kädessä meille – Hän sanoi: ”Aina kun joku kuulee sanoman valtakunnasta eikä ymmärrä sitä, tulee Paholainen ja sieppaa pois sen, mikä hänen sydämeensä on kylvetty.” Sanoma vanhemmille on selkeä: kuulemisella ja ymmärtämisellä on eroa. Jos lapsemme vain kuulevat mutta eivät ymmärrä evankeliumia, niin ovi jää auki Saatanalle poistaa nämä totuudet heidän sydämestään.
Mutta jos me voimme auttaa heitä kasvattamaan syvän kääntymyksen juuret, niin päivän helteessä, kun elämä vaikeutuu – ja niin käy – Jeesuksen Kristuksen evankeliumi voi antaa heidän sisimpäänsä jotakin sellaista, mihin ei voi vaikuttaa ulkopuolelta. Kuinka voimme varmistua siitä, etteivät nämä voimalliset totuudet mene vain yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos? Sanojen kuuleminen ei kenties riitä.
Me kaikki tiedämme, että sanat kehittyvät. Joskus käy niin, että me sanomme meidän sanamme ja he kuulevat heidän sanansa. Saatatte sanoa pienille lapsillenne: ”Kuulostat rikkinäiseltä äänilevyltä.” He luultavasti vastaavat: ”Isä, mikä on äänilevy?”
Taivaallinen Isämme haluaa meidän onnistuvan, koska todellisuudessa he olivat kuitenkin Hänen lapsiaan ennen kuin he olivat meidän. Te vanhemmat Siionissa olette saaneet Pyhän Hengen lahjan. Kun rukoilette johdatusta, ”se osoittaa teille kaiken, mitä teidän tulee tehdä” opettaessanne lapsianne. Kun kehittelette oppimisprosesseja, ”Pyhän Hengen voima vie sen ihmislasten sydämiin”.
En keksi parempaa esimerkkiä auttaa jotakuta saamaan ymmärrystä kuin kertomus Helen Kelleristä. Hän oli sokea ja kuuro ja eli maailmassa, joka oli pimeä ja äänetön. Häntä auttamaan tuli opettaja nimeltä Anne Sullivan. Kuinka te opettaisitte lasta, joka ei edes näe tai kuule teitä?
Pitkän aikaa Annella oli vaikeuksia saada yhteys Heleniin. Erään kerran noin puolenpäivän aikaan hän vei Helenin vesipumpun luo. Hän pani toisen Helenin käsistä vesihanan alle ja alkoi pumpata vettä. Sitten Anne kirjoitti sanan W-A-T-E-R [V-E-S-I] kirjaimet Helenin toiseen käteen. Ei tapahtunut mitään. Niinpä hän yritti uudelleen. W-A-T-E-R. Helen puristi Annen kättä, koska hän alkoi ymmärtää. Pimeän tuloon mennessä Helen oli oppinut 30 sanaa. Muutamassa kuukaudessa hän oli oppinut 600 sanaa ja pystyi lukemaan Raamattua. Helen Keller jatkoi opintojaan hankkimalla korkeakoulututkinnon ja muutti osaltaan maailmaa niille ihmisille, jotka eivät nähneet tai kuulleet. Se oli ihme, ja hänen opettajansa oli ihmeentekijä, aivan kuten te vanhemmatkin olette.
Näin erään toisen suuren opettajan aikaansaamat tulokset, kun palvelin naimattomien aikuisten vaarnan johtajana BYU:n Idahon kampuksella. Se kokemus muutti elämäni. Eräänä tiettynä tiistai-iltana puhuttelin nuorta miestä nimeltä Pablo. Hän oli kotoisin Meksikon pääkaupungista ja halusi palvella lähetystyössä. Kysyin häneltä hänen todistuksestaan ja halustaan palvella. Hänen vastauksensa kysymyksiini olivat täydellisiä. Sitten kysyin hänen kelvollisuudestaan. Hänen vastauksensa olivat täsmällisiä. Itse asiassa ne olivat niin hyviä, että mietin: ”Ehkäpä hän ei ymmärrä, mitä kysyn häneltä.” Niinpä muotoilin kysymykset uudelleen ja tulin siihen tulokseen, että hän tiesi tarkalleen, mitä tarkoitin, ja oli täysin rehellinen.
Tämä nuori mies teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kysyin häneltä: ”Pablo, kuka auttoi sinua pääsemään tähän vaiheeseen elämässäsi, että olet näin rehti Herran edessä?”
Hän sanoi: ”Minun isäni.”
Pyysin: ”Pablo, kerro minulle tarinasi.”
Pablo jatkoi: ”Kun olin yhdeksänvuotias, isäni puhui minulle kahden kesken ja sanoi: ’Pablo, minäkin olin joskus yhdeksänvuotias. Kerron sinulle muutamista asioista, joita saatat kohdata. Näet ihmisten lunttaavan koulussa. Saatat olla ihmisten lähellä, jotka kiroilevat. Sinulle tulee luultavasti päiviä, jolloin et halua mennä kirkkoon. Kun noita asioita tapahtuu – tai mitä tahansa muuta, mikä vaivaa sinua – haluan, että tulet puhumaan minun kanssani, ja minä autan sinua selviytymään niistä. Ja sitten kerron sinulle, mitä seuraavaksi tulee eteen.”
”No Pablo, mitä hän kertoi sinulle, kun olit kymmenvuotias?”
”No, hän varoitti minua pornografiasta ja kaksimielisistä vitseistä.”
”Entä kun olit 11-vuotias?” minä kysyin.
”Hän varoitti minua asioista, jotka voisivat olla riippuvuutta aiheuttavia, ja muistutti minua käyttämään tahdonvapauttani.”
Siinä oli isä, joka vuosi toisensa jälkeen, ”rivin rivin päälle – –, vähän täällä ja vähän tuolla”, auttoi poikaansa paitsi kuulemaan myös ymmärtämään. Pablon isä tiesi, että lapsemme oppivat, kun he ovat valmiita oppimaan, eivät vain silloin kun me olemme valmiita opettamaan heitä. Olin ylpeä Pablosta, kun lähetimme sinä iltana hänen lähetystyöhakemuksensa, mutta olin vielä ylpeämpi Pablon isästä.
Kun ajoin sinä iltana kotiin, kysyin itseltäni: ”Millainen isä Pablosta tulee?” Ja vastaus oli kristallinkirkas: hänestä tulee juuri sellainen kuin hänen isänsä. Jeesus sanoi: ”Ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän.” Se on malli, jolla taivaallinen Isä siunaa lapsiaan sukupolvesta toiseen.
Kun mietin edelleen kokemustani Pablon kanssa, tunsin murhetta siitä, että neljä tytärtämme olivat aikuisia ja ne yhdeksän lastenlasta, jotka meillä silloin oli, eivät asuneet lähettyvillä. Sitten mietin: ”Kuinka voisin ikinä auttaa heitä siten kuin Pablon isä oli auttanut Pabloa? Oliko aikaa kulunut liian paljon?” Kun pidin rukouksen sydämessäni, Henki kuiskasi tämän syvällisen totuuden: ”Koskaan ei ole liian aikaista eikä koskaan liian myöhäistä aloittaa tätä tärkeää prosessia.” Tiesin heti, mitä se tarkoitti. Maltoin tuskin odottaa, että ehtisin kotiin. Pyysin vaimoani Sharolia soittamaan kaikille lapsillemme ja kertomaan heille, että meidän täytyi tulla käymään heidän luonaan, koska minulla oli jotakin todella tärkeää kerrottavaa heille. Kiirehtimiseni hätkähdytti heitä hieman.
Aloitimme vanhimmasta tyttärestämme ja hänen aviomiehestään. Sanoin: ”Äiti ja minä haluamme teidän tietävän, että mekin olimme kerran nuoria. Me olimme 31-vuotiaita ja meillä oli pieni perhe. Meillä on jonkinlainen käsitys siitä, mitä te saattaisitte kokea. Se voisi olla taloudellinen tai terveyteen liittyvä haaste. Se voi olla uskon kriisi. Saatatte vain tuntea elämän olevan liian raskasta. Kun niitä asioita tapahtuu, haluamme teidän tulevan puhumaan meidän kanssamme. Me autamme teitä selviytymään niistä. Emme halua koko ajan puuttua elämäänne, mutta haluamme teidän tietävän, että olemme aina teidän apunanne. Ja kun nyt olemme yhdessä, haluan kertoa teille puhuttelusta, jonka kävin juuri Pablo-nimisen nuoren miehen kanssa.”
Kertomuksen jälkeen sanoin: ”Emme halua teidän menettävän tilaisuuksia auttaa lapsianne ja meidän lastenlapsiamme ymmärtämään näitä tärkeitä totuuksia.”
Veljet ja sisaret, ymmärrän nyt entistä merkityksellisemmällä tavalla, mitä Herra odottaa minulta isänä ja isoisänä, kun vakiinnutan prosessia auttaakseni perhettäni paitsi kuulemaan myös ymmärtämään.
Iän karttuessa huomaan pohtivani näitä sanoja:
Tiedän, etten voi kääntää aikaa taaksepäin, mutta nyt tiedän tämän – että koskaan ei ole liian aikaista eikä koskaan liian myöhäistä ohjata ja suojata lapsiamme sekä kulkea heidän kanssaan, koska perheet ovat ikuisia.
Todistukseni on, että taivaallinen Isämme on rakastanut meitä niin paljon, että Hän lähetti ainosyntyisen Poikansa elämään kuolevaisuudessa, jotta Jeesus voisi sanoa meille: ”Olen ollut siellä, missä sinä olet. Tiedän, mitä seuraavaksi tulee eteen, ja autan sinua selviytymään siitä.” Tiedän, että Hän auttaa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.