Muistakaa, kehen olemme turvanneet
Vanhin Allen D. Haynie
seitsemänkymmenen koorumista
Meidän toivomme siitä, että voimme elää jälleen Isän luona, riippuu Jeesuksen Kristuksen sovituksesta.
Kun olin yhdeksänvuotias, valkohiuksinen, 150-senttinen äidinäitini tuli meille viettämään muutaman viikon luonamme. Yhtenä iltapäivänä hänen ollessaan meillä kaksi isoveljeäni ja minä päätimme kaivaa kuopan niitylle, joka oli taloamme vastapäätä kadun toisella puolella. En tiedä, miksi teimme sen. Joskus pojat kaivavat kuoppia. Tulimme vähän likaisiksi, mutta emme siinä määrin, että olisimme joutuneet suuriin vaikeuksiin. Naapurien pojat näkivät, kuinka kerrassaan jännittävää oli kaivaa kuoppaa, ja he alkoivat auttaa. Sitten me kaikki tulimme yhdessä vielä likaisemmiksi. Maa oli kovaa, joten raahasimme sinne puutarhaletkun ja panimme hieman vettä kuopan pohjalle pehmentämään maata. Saimme kaivaessamme vähän kuraa päällemme, mutta kuoppa suureni.
Joku joukossamme päätti, että meidän pitäisi tehdä kuopasta uima-allas, joten täytimme sen vedellä. Koska olin nuorin ja halusin kuulua joukkoon, minut taivuteltiin hyppäämään kuoppaan ja kokeilemaan sitä. Nyt olin todella likainen. En ollut alkuun suunnitellut tulevani yltä päältä likaiseksi, mutta niin vain kävi.
Kun alkoi tulla kylmä, ylitin kadun aikomuksenani mennä sisälle. Isoäiti oli minua vastassa etuovella eikä suostunut päästämään minua sisään. Hän sanoi minulle, että jos hän päästäisi minut sisään, toisin mukanani kuraa taloon, jonka hän oli juuri siivonnut. Niinpä tein sen, mitä kuka tahansa yhdeksänvuotias siinä tilanteessa tekisi, ja juoksin takaovelle, mutta hän oli nopeampi kuin olin luullut. Suutuin, poljin jalkaa ja vaadin päästä sisälle, mutta ovi pysyi kiinni.
Olin märkä, likainen ja kylmissäni, ja lapsen kuvitelmissani ajattelin, että saattaisin kuolla omalle takapihallemme. Viimein kysyin isoäidiltä, mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin sisälle. Ennen kuin huomasinkaan, seisoin takapihalla ja isoäiti suihkutti minua letkulla. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen isoäiti ilmoitti, että olen puhdas, ja päästi minut sisälle. Talossa oli lämmin, ja minä sain pukea ylleni kuivat, puhtaat vaatteet.
Pitäen mielessänne tuon todellisen elämän eräänlaisen vertauksen miettikääpä Jeesuksen Kristuksen seuraavia sanoja: ”Eikä mikään epäpuhdas voi päästä hänen valtakuntaansa; sen tähden hänen lepoonsa ei pääse mikään paitsi ne, jotka ovat pesseet vaatteensa minun veressäni, uskonsa tähden ja parannuksensa tähden kaikista synneistään ja uskollisuutensa tähden loppuun asti.”
Talon ulkopuolella seisominen isoäidin suihkuttaessa minua oli epämiellyttävää ja epämukavaa. Olisi iankaikkisen murheellista, jos meiltä kiellettäisiin tilaisuus palata taivaallisen Isämme luo ja olla Hänen kanssaan, koska olimme päättäneet jäädä synnin mutakuoppaan tai antaa sen liata meidät. Meidän ei pidä pettää itseämme sillä, mitä vaaditaan voidaksemme palata taivaallisen Isämme luo ja asua siellä. Meidän on oltava puhtaita.
Ennen kuin tulimme tämän maan päälle, me osallistuimme Jumalan henkipoikina ja -tyttärinä suureen neuvonpitoon. Jokainen meistä oli tarkkaavainen eikä kukaan meistä nukahtanut. Tuossa neuvonpidossa taivaallinen Isämme esitteli suunnitelman. Koska suunnitelma säilytti tahdonvapautemme ja edellytti, että me otamme oppia omista kokemuksistamme emmekä vain Häneltä, Hän tiesi, että me tekisimme syntiä. Hän tiesi myös, että synti tekisi meistä epäpuhtaita ja kykenemättömiä palaamaan Hänen luokseen, koska siellä, missä Hän elää, on vieläkin puhtaampaa kuin isoäitini siivoamassa talossa.
Koska taivaallinen Isämme rakastaa meitä ja Hänen tarkoituksenaan on meidän kuolemattomuutemme ja iankaikkisen elämämme toteuttaminen, Hänen suunnitelmaansa sisältyi Vapahtajan tehtävä – jonkun sellaisen, joka voisi auttaa meitä tulemaan puhtaiksi riippumatta siitä, kuinka likaisiksi olemme tulleet. Kun taivaallinen Isämme ilmoitti, että tarvitaan Vapahtaja, uskon meidän kaikkien kääntyneen katsomaan Jeesusta Kristusta, Esikoista hengessä, Häntä, joka oli edistynyt niin, että Hänestä oli tulossa Isän kaltainen. Uskon meidän kaikkien tienneen, että sen täytyi olla Hän, ettei kukaan muu meistä pystyisi siihen, mutta että Hän pystyisi ja että Hän tekisi sen.
Getsemanen puutarhassa ja Golgatan ristillä Jeesus Kristus kärsi sekä ruumiissa että hengessä, vapisi tuskasta, vuoti verta joka huokosesta, anoi Isää ottamaan Häneltä pois katkeran maljan, ja silti Hän joi sen. Miksi Hän teki sen? Omien sanojensa mukaan Hän halusi ylistää Isäänsä ja saattaa päätökseen valmistelunsa ihmislasten hyväksi. Hän halusi pitää liittonsa ja tehdä mahdolliseksi meidän kotiinpaluumme. Mitä Hän pyytää meiltä vastineeksi? Hän anoo yksinkertaisesti meitä tunnustamaan syntimme ja tekemään parannuksen, jotta meidän ei tarvitse kärsiä kuten Hän kärsi. Hän kehottaa meitä tulemaan puhtaiksi, jotta me emme jäisi taivaallisen Isämme talon ulkopuolelle.
Vaikka synnin välttäminen on parhaimpana pidetty elämänohje, niin Jeesuksen Kristuksen sovituksen vaikutus on niin tehokas, ettei ole väliä, mitä syntejä olemme tehneet tai kuinka syvälle olemme vajonneet siihen kuuluun kuoppaan. Ei haittaa, että olemme häpeissämme tai noloina syntien tähden, jotka profeetta Nefin sanojen mukaan ”niin helposti kietoutuvat” meihin. Ei haittaa, että jossakin vaiheessa vaihdoimme esikoisoikeutemme papukeittoon.
Sillä on merkitystä, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, kärsi ”kaikenlaisia kipuja ja ahdinkoja ja koetuksia”, jotta ”hän osaisi lihan mukaisesti auttaa kansaansa”. Sillä on merkitystä, että Hän oli halukas alentamaan itsensä, tulemaan tämän maan päälle ja laskeutumaan kaiken alapuolelle sekä kärsimään ”väkevimpiä ristiriitoja kuin kukaan” koskaan voisi. Sillä on merkitystä, että Kristus puolustaa asiaamme Isän edessä sanoen: ”Isä, katso hänen kärsimyksiään ja kuolemaansa, joka ei syntiä tehnyt ja johon sinä olit mieltynyt; – – sen tähden, Isä, säästä nämä veljeni, jotka uskovat minun nimeeni, jotta he voisivat tulla minun luokseni ja saada ikuisen elämän.” Sillä on todella merkitystä, ja sen pitäisi antaa meille kaikille uutta toivoa ja päättäväisyyttä yrittää vielä yhden kerran, koska Hän ei ole unohtanut meitä.
Todistan, että Vapahtaja ei koskaan käänny pois meistä, kun me etsimme nöyrästi Häntä tehdäksemme parannuksen. Hän ei koskaan pidä meitä menetettynä tapauksena eikä koskaan sano: ”Voi ei, sinäkö taas.” Hän ei koskaan hylkää meitä siksi, etteikö Hän ymmärtäisi, kuinka vaikeaa on välttää syntiä. Hän ymmärtää sen kaiken täydellisesti, samoin kuin murheen, häpeän ja turhautumisen tunteet, jotka ovat synnin väistämätön seuraus.
Parannuksenteko on todellista ja se toimii. Se ei ole kuvitteellinen kokemus eikä ”hullun mielen vaikutusta”. Sillä on voima nostaa kuormat ja korvata ne toivolla. Se voi johtaa voimalliseen sydämenmuutokseen, joka saa aikaan sen, ettei ”meillä ole enää halua tehdä pahaa vaan tehdä alati hyvää”. On välttämätöntä, että parannuksenteko on vaikeaa. Iankaikkisesti merkittävät asiat usein ovat. Mutta tulos on sen arvoinen. Kuten presidentti Boyd K. Packer todisti viimeisessä puheessaan kirkon seitsenkymmenille: ”Ajatus on tämä: sovitus ei jätä jälkiä, ei merkkejä. Se, mikä on korjattu, on korjattu. – – Sovitus ei jätä merkkejä, ei jälkiä. Se vain parantaa, ja minkä se parantaa, se pysyy parantuneena.”
Ja niinpä meidän toivomme siitä, että voimme elää jälleen Isän luona, riippuu Jeesuksen Kristuksen sovituksesta, ainoan synnittömän halukkuudesta ottaa päälleen – siitä tosiseikasta huolimatta, ettei oikeudenmukaisuudella ollut Hänelle mitään vaatimuksia – koko ihmiskunnan rikkomusten yhteinen kuorma, myös ne synnit, joista jotkut Jumalan pojat ja tyttäret tarpeettomasti haluavat kärsiä yksin.
Me Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet annamme suuremman voiman Vapahtajan sovitukselle kuin useimmat muut ihmiset, koska me tiedämme, että jos me solmimme liittoja, teemme jatkuvasti parannusta ja kestämme loppuun asti, niin Hän tekee meistä perillisiä yhdessä kanssaan ja Hänen laillaan me tulemme saamaan kaiken, mitä Isällä on. Tämä on maata järisyttävä oppi, ja silti se on tosi. Jeesuksen Kristuksen sovitus tekee Vapahtajan kutsusta olla ”täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” täysin mahdollisen eikä turhauttavan saavuttamattoman.
Pyhissä kirjoituksissa opetetaan, että jokainen ihminen ”on tuomittava Jumalan pyhän tuomion mukaisesti”. Sinä päivänä ei ole mahdollisuutta piiloutua suuremman joukon sekaan tai osoitella muita puolustuksena omalle epäpuhtaudellemme. Onneksi pyhissä kirjoituksissa opetetaan myös, että Jeesus Kristus, joka kärsi syntiemme vuoksi, joka on puolustajamme Isän edessä, joka kutsuu meitä ystävikseen, joka rakastaa meitä loppuun asti, on viime kädessä oleva tuomarimme. Yksi usein unohdettu Jeesuksen Kristuksen sovituksen tuoma siunaus on, että ”Isä – – on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle”.
Veljet ja sisaret, jos olette lannistuneita tai mietitte, voitteko koskaan päästä siitä hengellisestä kuopasta, jonka olette kaivaneet, niin muistakaa, kuka seisoo meidän ja oikeudenmukaisuuden välissä, kuka on ”täynnä sääliä ihmislapsia kohtaan” ja kuka on ottanut päälleen meidän pahat tekomme ja rikkomuksemme ja ”tyydyttänyt oikeudenmukaisuuden vaatimukset”. Toisin sanoen, kuten Nefi teki itseluottamuksensa puutteen hetkellä, muistakaa yksinkertaisesti, kehen olette turvanneet, nimittäin Jeesukseen Kristukseen, ja tehkää sitten parannus ja kokekaa jälleen ”täydellinen toivon kirkkaus”. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.