Oon lapsi Jumalan

Vanhin Donald L. Hallstrom

seitsemänkymmenen johtokunnasta

Oikea ymmärrys taivaallisesta perinnöstämme on välttämätöntä korotuksellemme.

Perustavinta laatua olevaan oppiimme sisältyy tieto siitä, että me olemme elävän Jumalan lapsia. Siitä syystä yksi Hänen pyhimmistä nimistään on Isä – taivaallinen Isä. Profeetat kautta aikojen ovat selkeästi opettaneet tätä oppia:

Kun Saatana kiusasi Moosesta, tämä torjui hänet sanoen: ”Kuka sinä olet? Sillä katso, minä olen Jumalan lapsi.”
Kohdistaen sanansa Israelille psalminkirjoittaja julisti: ”Olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia.”
Paavali opetti Areiopagilla ateenalaisille, että he ovat ”Jumalan sukua”.
Joseph Smith ja Sidney Rigdon saivat näyn, jossa he näkivät Isän ja Pojan, ja taivaallinen ääni julisti, että maailman asukkaat ”ovat Jumalalle syntyneitä poikia ja tyttäriä”.
Vuonna 1995 viisitoista elävää apostolia ja profeettaa vahvistivat: ”Kaikki ihmiset – – on luotu Jumalan kuvaksi. Jokainen heistä on taivaallisten vanhempien rakas henkipoika tai -tytär.”
Presidentti Thomas S. Monson on todistanut: ”Me olemme elävän Jumalan poikia ja tyttäriä. – – Emme voi aidosti pitää kiinni tästä vakaumuksesta kokematta syvällistä, uudenlaista voiman ja väkevyyden tunnetta.”

Tämä oppi on niin perustavanlaatuinen, niin usein esitetty ja niin vaistomaisen yksinkertainen, että se voi tuntua arkipäiväiseltä, kun todellisuudessa se on ihmeellisintä tietoa, mitä voimme saada. Oikea ymmärrys taivaallisesta perinnöstämme on välttämätöntä korotuksellemme. Se on perustana loistavan pelastussuunnitelman ymmärtämiselle ja uskon vaalimiselle Isämme Esikoiseen, Jeesukseen Kristukseen, ja Hänen armolliseen sovitukseensa. Lisäksi se antaa meille jatkuvaa kannustusta solmia välttämättömiä iankaikkisia liittoja ja pitää ne.

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta jokainen tähän kokoukseen osallistuva voisi tällä hetkellä ilman kirjoitettuja sanoja tai nuotteja laulaa ”Oon lapsi Jumalan”. Tämä rakas laulu on tässä kirkossa yksi useimmin lauletuista. Mutta ratkaisevan tärkeä kysymys on, tiedämmekö me tämän asian todella? Tiedämmekö me sen mielessämme ja sydämessämme ja sielussamme? Onko se, että olemme taivaallisten vanhempiemme lapsia, meidän tärkein ja syvällisin identiteettimme?

Täällä maan päällä me määrittelemme itsemme monin eri tavoin, kuten syntymäpaikkamme, kansallisuutemme ja kielemme mukaan. Jotkut määrittelevät itsensä myös ammattinsa tai harrastuksensa mukaan. Nämä maalliset identiteetit eivät ole vääriä, jolleivat ne syrjäytä tai haittaa iankaikkista identiteettiämme – sitä, että olemme Jumalan poika tai tytär.

Kun nuorin lapsemme oli kuusivuotias ja koulussa ensimmäisellä luokalla, hänen opettajansa antoi lapsille luokassa kirjoitustehtävän. Oli lokakuu, jolloin joissakin osissa maailmaa vietetään halloweenia. Vaikka halloween ei olekaan minun lempijuhlapyhäni, niin kaipa siihen liittyy joitakin viattomia ja puoltavia seikkoja.

Opettaja jakoi kullekin pienelle oppilaalle paperin. Sen yläosassa oli yksinkertaisesti piirretty kuva kuvitteellisesta noidasta (minähän kerroin teille, ettei tämä ole minun lempijuhlapyhäni), joka seisoi kiehuvan padan ääressä. Paperilla esitettiin kysymys, joka rohkaisisi lapsia käyttämään mielikuvitusta ja testaisi heidän alkeiskirjoitustaitoaan: ”Olet juuri juonut kupillisen noidan keittämää lientä. Mitä sinulle tapahtui?” Tiedostakaa, etten kerro tätä tarinaa suosituksena opettajille.

”Olet juuri juonut kupillisen noidan keittämää lientä. Mitä sinulle tapahtui?” Parhailla aloittelijan kirjoitustaidoillaan meidän pienokaisemme kirjoitti: ”Minä kuolen ja menen taivaaseen. Siellä on mukavaa. Siellä on kivaa, koska se on paras paikka, koska siellä ollaan taivaallisen Isän luona.” Todennäköisesti tämä vastaus yllätti lapsemme opettajan. Huomasimme kuitenkin, että kun tyttäremme toi arvostellun kirjoitustehtävän kotiin, hänelle oli annettu tähti, paras arvosana.

Tosielämässä me kohtaamme todellisia, ei kuviteltuja, vaikeuksia. On tuskaa – fyysistä, emotionaalista ja hengellistä. On sydäntä särkevää murhetta, kun olosuhteet eroavat hyvin paljon siitä, mitä olimme odottaneet. On epäoikeudenmukaisuutta, kun koemme, ettemme ansaitse tilannetta, johon olemme joutuneet. On pettymyksiä, kun joku, johon olemme luottaneet, pettää odotuksemme. On terveyteen ja talouteen liittyviä vastoinkäymisiä, jotka voivat saada meidät pois tolaltamme. Saattaa olla kyseenalaistamisen aikoja, jolloin jokin opinkohta tai historiallinen seikka ylittää meidän tämänhetkisen ymmärryksemme.

Kun elämässämme tapahtuu vaikeita asioita, mikä on välitön reaktiomme? Onko se hämmennys vai epäilys vai hengellinen vetäytyminen? Onko se järkytys uskollemme? Syytämmekö me Jumalaa tai muita ihmisiä olosuhteistamme? Vai onko ensimmäinen reaktiomme se, että muistamme, keitä me olemme – että me olemme rakastavan Jumalan lapsia? Yhdistyykö siihen ehdoton luottamus siihen, että Hän sallii jonkin verran maallista kärsimystä, koska Hän tietää sen siunaavan meitä, kuten metallinpuhdistajan tuli, niin että meistä tulee Hänen kaltaisiaan ja me saamme iankaikkisen perintömme?

Hiljattain olin eräässä kokouksessa vanhin Jeffrey R. Hollandin kanssa. Opettaessaan periaatetta, että kuolevainen elämä voi olla tuskallista mutta vaikeuksillamme on iankaikkinen tarkoitus – vaikka emme sitä sillä hetkellä ymmärtäisikään – vanhin Holland sanoi: ”Te voitte saada sitä, mitä haluatte, tai te voitte saada jotakin parempaa.”

Viisi kuukautta sitten vaimoni Diane ja minä matkustimme Afrikkaan vanhin David A. Bednarin ja sisar Bednarin kanssa. Kuudes ja viimeinen maa, jossa kävimme, oli Liberia. Liberia on suurenmoinen maa, jossa asuu hieno kansa ja jolla on rikas historia, mutta siellä ei ole ollut helppoa. Vuosikymmeniä kestänyt poliittinen epävakaisuus ja sisällissodat ovat pahentaneet köyhyyden vitsausta. Sen lisäksi pelottava ebolatauti on viimeisimmän epidemian aikana tappanut maassa lähes 5 000 ihmistä. Me olimme ensimmäinen maan ulkopuolelta tullut kirkon johtajien ryhmä, joka meni käymään Monroviassa, maan pääkaupungissa, kun Maailman terveysjärjestö oli ebolakriisin jälkeen julistanut, että maahan matkustaminen on turvallista.

Eräänä hyvin helteisenä ja kosteana sunnuntaiaamuna me matkasimme vuokrattuun kokouspaikkaan kaupungin keskustassa. Kaikki mahdolliset tuolit oli laitettu paikoilleen, ja yhteensä istumapaikkoja oli 3 500. Kaikkiaan osallistujia oli 4 100. Miltei kaikkien, jotka tulivat, täytyi matkata jalan tai jollakin epämukavalla julkisella kulkuvälineellä. Pyhien ei ollut helppoa kokoontua yhteen. Mutta he tulivat. Useimmat saapuivat muutamia tunteja ennen kokouksen ilmoitettua alkamisaikaa. Kun saavuimme saliin, hengellinen ilmapiiri oli innostunut! Pyhät olivat valmiita saamaan opetusta.

Kun puhuja lainasi jotakin pyhien kirjoitusten kohtaa, jäsenet toistivat jakeen ääneen. Sillä ei ollut väliä, oliko pyhien kirjoitusten kohta lyhyt vai pitkä – koko kuulijakunta toisti sen yhteen ääneen. Emme välttämättä suosittele tätä käytäntöä, mutta oli epäilemättä vaikuttavaa, että he pystyivät tekemään niin. Ja kuoro – he lauloivat voimallisesti. Innokkaan kuoronjohtajan ja 14-vuotiaan nuoren miehen säestäessä kosketinsoittimella jäsenet lauloivat ponnekkaasti ja voimakkaasti.

Sitten vanhin Bednar puhui. Se oli tietenkin kokoontumisen odotettu kohokohta – kuulla apostolin opettavan ja todistavan. Puheensa puolivälissä selvästi Hengen johdattamana vanhin Bednar pysähtyi ja kysyi: ”Osaatteko laulun ’Niin varma on perustus’?”

Kuulosti siltä, että 4 100 ääntä ilmaisi äänekkäänä vastauksena: ”KYLLÄ!”

Sitten hän kysyi: ”Osaatteko 7. säkeistön?”

Jälleen koko joukko vastasi: ”KYLLÄ!”

Siihen voimallisen laulun ”Niin varma on perustus” sovitukseen, jota Mormonien tabernaakkelikuoro on laulanut viimeisten kymmenen vuoden ajan, on sisältynyt 7. säkeistö, jota ei aikaisemmin laulettu paljoakaan. Vanhin Bednar ohjeisti: ”Lauletaanpa säkeistöt 1, 2, 3 ja 7.”

Mitään epäröimättä kuoronjohtaja nousi seisomaan ja säestäjänä toiminut Aaronin pappeuden haltija ryhtyi heti tarmokkaasti soittamaan alkusoittoa. Lauloimme säkeistöt 1, 2, ja 3 sellaisella vakaumuksella, jota en ole tuntenut koskaan aiemmin yhteislaulussa. Sitten äänenvoimakkuus ja hengellinen voima kohosivat entisestään, kun ne 4 100 ääntä lauloivat seitsemättä säkeistöä ja julistivat:

Ken Jeesukseen turvaa, ei joudu pimeään.
Hän sisälle käydä saa iloon, elämään.
En sielua sellaista taistelussaan
Voi milloinkaan jättää, voi milloinkaan jättää,
Voi milloinkaan jättää mä yksin kulkemaan.

Sinä päivänä koin yhden elämäni merkittävimmistä hengellisistä tapahtumista ja sain syvällisen opetuksen. Me elämme maailmassa, joka voi saada meidät unohtamaan, keitä me todella olemme. Mitä enemmän ympärillämme on häiriötekijöitä, sitä helpompi meidän on suhtautua välinpitämättömästi yhteyteemme Jumalaan, sitten jättää se huomiotta ja sitten unohtaa se. Liberian pyhillä on aineellisesti vähän, ja kuitenkin heillä tuntuu olevan hengellisesti kaikki. Se, mitä me sinä päivänä Monroviassa näimme omin silmin, oli ryhmä Jumalan poikia ja tyttäriä, jotka tiesivät sen!

Nykypäivän maailmassa – riippumatta siitä, missä me asumme ja missä oloissa me elämme – on välttämätöntä, että tärkein identiteettimme on asemamme Jumalan lapsena. Tieto siitä saa uskomme kukoistamaan, kannustaa meitä jatkuvaan parannukseen ja antaa voimaa olla luja ja järkkymätön läpi kuolevaisen matkamme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.