Uskon portaat
Epäusko estää kykymme nähdä ihmeitä, kun taas vakaa usko Vapahtajaan avaa taivaan voimat.
Kuinka elämän haasteet vaikuttavat meidän uskoomme Jeesukseen Kristukseen? Entä miten meidän uskomme vaikuttaa siihen iloon ja rauhaan, jota koemme tässä elämässä?
Oli vuosi 1977. Puhelin soi, ja sanoma repi sydämemme kappaleiksi. Carolyn ja Doug Tebbs olivat muuttamassa uuteen kotiinsa valmistuttuaan yliopistosta. Vanhinten koorumi oli tullut lastaamaan muuttoautoa. Doug – varmistaen, että kukaan ei ollut tiellä, kun hän peruuttaisi – vilkaisi vielä kerran. Hän ei nähnyt, että hänen pieni tyttärensä Jennie syöksyi kuorma-auton taakse juuri väärällä hetkellä. Hetkessä heidän rakas Jenniensä oli poissa.
Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Aiheuttaisiko Carolynin ja Dougin syvästi tuntema tuska ja käsittämätön menetyksen tunne sovittamattoman kuilun heidän välilleen vai sitoisiko se jollakin tavoin heidän sydämensä yhteen ja lujittaisiko se heidän uskoaan taivaallisen Isän suunnitelmaan?
Heidän matkansa ahdinkojen läpi on ollut pitkä ja tuskallinen, mutta jostakin on tullut hengellisiä voimavaroja olla menettämättä toivoa ja pysyä tiellään1. Jotenkin tästä uskomattomasta pariskunnasta on tullut vieläkin enemmän Kristuksen kaltainen. Sitoutuneempi. Myötätuntoisempi. He ovat uskoneet, että omana aikanaan Jumala pyhittäisi heidän ahdinkonsa heidän hyväkseen.2
Vaikka tuska ja menetys eivät poistuisi eivätkä voisikaan poistua täysin, Carolynia ja Dougia on lohduttanut varmuus siitä, että kun he pysyisivät lujasti liittopolulla, heidän rakas Jenniensä olisi heidän ikuisesti.3
Heidän esimerkkinsä on vahvistanut minun uskoani Herran suunnitelmaan. Me emme näe kaikkea. Hän näkee. Herra sanoi Joseph Smithille Libertyn vankilassa: ”Kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi. Ihmisen Poika on laskeutunut kaiken tämän alapuolelle. Oletko sinä suurempi kuin hän?”4
Kun me hyväksymme Herran tahdon, Hän opettaa meille, kuinka vaeltaa Hänen kanssaan5. Kun olin nuori lähetyssaarnaaja ja palvelin Tahitilla, minua pyydettiin siunaamaan eräs sairas pienokainen. Laskimme kätemme hänen päänsä päälle ja siunasimme häntä niin, että hän paranisi. Hänen terveytensä alkoi kohentua, mutta sitten hän sairastui uudelleen. Annoimme hänelle siunauksen toisen kerran, mutta tulos oli sama. Tuli kolmas pyyntö. Rukoilimme Herralta, että Hänen tahtonsa tapahtuisi. Pian sen jälkeen tämä pieni henki palasi taivaalliseen kotiinsa.
Mutta me tunsimme rauhaa. Halusimme, että pienokainen jäisi eloon, mutta Herralla oli muita suunnitelmia. Se, että hyväksymme Hänen tahtonsa oman tahtomme sijaan, on avain ilon löytämiseen olosuhteistamme riippumatta.
Se yksinkertainen usko, joka meillä on Jeesukseen Kristukseen, kun alamme ensi kertaa oppia Hänestä, voi säilyä sydämessämme, kun kohtaamme elämän haasteita. Meidän uskomme Häneen voi ohjata ja ohjaakin meitä elämän monimutkaisissa tilanteissa. Me tosiaan huomaamme, että elämän monimutkaisuuden toisella puolella on yksinkertaisuutta6, kun pysymme ”lujina Kristuksessa, niin että [meillä] on täydellinen toivon kirkkaus”7.
Osa elämän tarkoitusta on antaa näiden mahdollisten kompastuskivien muuttua astinlaudoiksi, kun kiipeämme niin sanottuja ”uskon portaita” – portaita, koska ne antavat ymmärtää, ettei usko ole paikalleen pysähtynyttä. Se voi nousta tai laskea tekemiemme valintojen mukaan.
Kun pyrimme vahvistamaan uskoa Vapahtajaan, emme ehkä täysin ymmärrä Jumalan rakkautta meitä kohtaan ja saatamme noudattaa Hänen lakejaan velvollisuudentunteesta. Syyllisyydestä voi jopa tulla ensisijainen kannustimemme rakkauden sijaan. Emme ehkä vielä ole kokeneet todellista yhteyttä Häneen.
Kun pyrimme lisäämään uskoamme, saatamme hämmentyä siitä, mitä Jaakob opetti. Hän muistutti meille, että ”ilman tekoja usko on hyödytön”8. Saatamme kompastua, jos ajattelemme, että kaikki riippuu meistä. Liiallinen riippuvuus itsestämme voi estää meitä pääsemästä osallisiksi taivaan voimista.
Mutta kun kuljemme kohti todellista uskoa Jeesukseen Kristukseen, meidän ajattelutapamme alkaa muuttua. Ymmärrämme, että kuuliaisuus ja usko Vapahtajaan tekevät meistä kelvollisia siihen, että Hänen Henkensä on aina meidän kanssamme9. Kuuliaisuus ei enää ärsytä meitä, vaan me pyrimme siihen.10 Ymmärrämme, että kuuliaisuus Jumalan käskyille mahdollistaa sen, että Hän luottaa meihin. Hänen luottamuksensa myötä valo lisääntyy. Tämä valo ohjaa matkaamme ja sallii meidän nähdä selkeämmin, mitä tietä meidän tulee kulkea.
Mutta on muutakin. Kun meidän uskomme Vapahtajaan kasvaa, me huomaamme hienovaraisen muutoksen, johon sisältyy jumalallinen ymmärrys suhteestamme Jumalaan – vakaa siirtyminen pois kysymyksestä ”Mitä minä haluan?” kysymykseen ”Mitä Jumala haluaa?” Vapahtajan tavoin me haluamme toimia ”ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä”11. Me haluamme tehdä Jumalan työtä ja olla välineenä Hänen käsissään.12
Edistymisemme on iankaikkista. Presidentti Russell M. Nelson on opettanut, että on hyvin paljon enemmän, mitä taivaallinen Isä haluaa meidän tietävän.13 Kun edistymme, me ymmärrämme paremmin, mitä Herra opetti Joseph Smithille: ”Sillä jos te pidätte minun käskyni, te saatte hänen täyteydestään ja teidät kirkastetaan minussa – –; sen tähden minä sanon teille, että te saatte armoa armon lisäksi.”14
Se, kuinka korkealle kiipeämme uskon portaita, on meidän päätöksemme. Vanhin Neil L. Andersen on opettanut: ”Usko ei ole sattumaa vaan valinta.”15 Me voimme päättää tehdä tarvittavia valintoja vahvistaaksemme uskoamme Vapahtajaan.
Miettikää tehtyjen valintojen vaikutusta, kun Laman ja Lemuel laskeutuivat uskon portaita alaspäin ja Nefi puolestaan kiipesi korkeammalle. Onko selkeämpää kuvausta kuin se, miten Nefin vastaus ”minä menen ja teen”16 eroaa Lamanin ja Lemuelin reaktiosta heidän juuri nähtyään enkelin: ”Kuinka on mahdollista, että Herra [pelastaa]?”17
Epäusko estää kykymme nähdä ihmeitä, kun taas vakaa usko Vapahtajaan avaa taivaan voimat.
Silloinkin kun uskomme on heikko, Herran käsi on aina ojennettuna.18 Vuosia sitten sain tehtävän järjestää uudelleen erään vaarnan Nigeriassa. Viime hetkellä päivämäärää muutettiin. Vaarnassa oli eräs mies, joka oli päättänyt poistua kaupungista ensimmäisen konferenssipäivämäärän ajaksi. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että hänet kutsuttaisiin vaarnanjohtajaksi.
Poissa ollessaan hän joutui kauheaan onnettomuuteen, mutta hän ei loukkaantunut. Tämä sai hänet miettimään, miksi hänen henkensä oli säästetty. Hän mietti uudelleen tekemäänsä päätöstä. Hän teki parannuksen ja osallistui nöyrästi uutena konferenssipäivämääränä. Ja kyllä, hänet kutsuttiin uudeksi vaarnanjohtajaksi.
Vanhin Neal A. Maxwell opetti: ”Täydellisen onnen saavuttaa vain siten, että mukauttaa tahtonsa Jumalan tahtoon. Kaikki sitä vähäisempi johtaa vähäisempään osaan onnesta.”19
Kun olemme tehneet ”[kaiken,] mikä on meidän vallassamme”, niin silloin on aika ”[pysyä] sijoillamme – – saadaksemme nähdä Jumalan pelastuksen”.20 Näin tämän palvellessani McCormickin perheen palvelutyöveljenä. Mary Kay oli ollut naimisissa 21 vuotta ja palveli uskollisesti kirkon tehtävissään. Ken ei ollut kirkon jäsen eikä ollut kiinnostunut tulemaan jäseneksi, mutta koska hän rakasti vaimoaan, hän päätti käydä kirkossa tämän kanssa.
Eräänä sunnuntaina tunsin innoitusta lausua todistukseni Kenille. Kysyin häneltä, voisinko tehdä niin. Hänen vastauksensa oli yksinkertainen ja selkeä: ”Ei, kiitos.”
Olin ymmälläni. Olin tuntenut kehotuksen ja yrittänyt noudattaa sitä. Oli houkuttelevaa päättää, että olin tehnyt oman osani. Mutta rukouksen ja pohdinnan jälkeen huomasin, että vaikka aikeeni olivat oikeat, olin luottanut liikaa itseeni ja liian vähän Herraan.
Myöhemmin palasin asiaan, mutta ajattelutapani oli erilainen. Toimisin yksinkertaisesti välineenä Herran käsissä ilman mitään muuta halua kuin seurata Henkeä. Yhdessä uskollisen toverini Gerald Cardonin kanssa menimme McCormickien kotiin.
Pian sen jälkeen tunsin innoitusta pyytää Geraldia laulamaan laulun ”Hän elää, Vapahtajani”21. Hän katsoi minua kysyvästi, mutta luottaen uskooni hän teki niin. Ihana henki täytti huoneen. Sain kehotuksen pyytää Mary Kayta ja perheen tytärtä Kristinia lausumaan todistuksensa. Kun he tekivät niin, Hengen vaikutus voimistui. Itse asiassa Kristinin todistuksen jälkeen kyyneleet vierivät Kenin poskille.22
Jumala oli tarttunut ohjaksiin. Sydämiä paitsi kosketettiin, ne myös muutettiin ikuisiksi ajoiksi. Pyhän Hengen voima huuhtoi pois kaksikymmentäyksi vuotta kestäneen epäuskon. Viikko myöhemmin Ken kastettiin. Vuosi myöhemmin Ken ja Mary Kay sinetöitiin Herran huoneessa ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi.
Yhdessä olimme kokeneet, mitä tahtomme korvaaminen Herran tahdolla tarkoitti, ja uskomme Häneen vahvistui.
Pohtikaa muutamia Jumalan profeettojen esittämiä kysymyksiä, kun pyritte kiipeämään ylös uskon portaitanne:
Olenko riisunut ylpeyden päältäni?23
Annanko sydämessäni sijaa Jumalan sanalle?24
Sallinko sen, että ahdinkoni pyhitetään hyväkseni?25
Haluanko antaa tahtoni sulautua Isän tahtoon?26
Jos olen tuntenut halua laulaa lunastavan rakkauden laulua, voinko nyt tuntea sellaista?27
Annanko Jumalan vallita elämässäni?28
Jos huomaatte nykyisen polkunne olevan ristiriidassa uskonne kanssa Vapahtajaan, niin etsikää tie takaisin Hänen luokseen ja liittopolulle. Teidän korotuksenne ja jälkeläistenne korotus riippuvat siitä.
Kylväkäämme uskon siemenet syvälle sydämeemme. Ravitkaamme näitä siemeniä sitoessamme itsemme Vapahtajaan pitämällä kunniassa liitot, joita olemme solmineet Hänen kanssaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.