Juuri sen, mitä tarvitsin
Koska aikatauluni oli tiukka, säntäsin aikaisin ulos ovesta reppu kirjoista, itsepuolustusasusta, tanssikengistä, lounas- ja päivälliseväistä pullollaan, joita kaikkia tarvitsisin selviytyäkseni jälleen yhdestä kiireisestä päivästä yliopistossa. Minulla oli kaksi tenttiä, joihin en tuntenut olevani valmis, lukemista odottavia kirjoja eikä riittävästi aikaa käydä kaikkialla, missä minun sinä päivänä pitäisi käydä.
Ylläni hame, jota tarvitsisin tanssikokeeseen, tunsin itseni naurettavan näköiseksi valtavine reppuineni ja pelkäsin, etten ehtisi ajoissa ensimmäiselle luennolle. Kun kompastuin ja kaaduin keskellä vilkasta risteystä kymmenien opiskelijoiden ja autojen edessä, nolostumiseni ja turhautumiseni ja uusiin sukkahousuihini tullut reikä saivat minut kyyneliin. Kello oli vasta seitsemän aamulla, ja minä itkin jo.
Kun nousin pystyyn ja nilkutin kouluun, rukoilin hartaasti, että Herra lähettäisi jonkun piristämään minua. Olisi ollut mukavaa nähdä äitini, mutta hän oli kahden osavaltion päässä. Ehkäpä Herra vastaisi rukoukseeni niin, että joku huonetovereistani piipahtaisi jollakin luennoistani. Tai ehkä Hän lähettäisi sen seurakuntaan kuuluvan pojan, josta pidin niin paljon.
Katselin ympärilleni odottavasti kiiruhtaessani ensimmäiselle luennolle mutta en nähnyt yhtään tuttua. Vastasin ensimmäisen tentin kysymyksiin yhä kyynelehtien ja riensin toiselle luennolle, jolle saavuin myöhässä. Olin vieläkin poissa tolaltani, kun juoksin kolmannelle luennolle ja kiiruhdin valmistautumaan seuraavaan tenttiin. Tentti meni paremmin kuin olin odottanut ja rauhoituin vähän, kun löysin hiljaisen käytävän, jossa voisin syödä lounaani samalla kun opiskelin. Olin kumartunut kirjojeni ääreen kuullessani jonkun sanovan nimeni.
Kohotin katseeni ja näin kotikäyntiopettajani, jota en ollut nähnyt koskaan aiemmin kampuksella. Hän istuutui viereeni, ja juttelimme melkein tunnin ajan – emme minua sinä päivänä harmittaneista asioista vaan siitä, mikä elämässäni sujui hyvin, suunnitelmistamme ja siitä, mikä häntä huolestutti.
Vasta hänen lähdettyään muistin senaamuisen anovan rukoukseni. Tietenkin Herra vastaisi rukoukseeni sen naisen avulla, joka oli kutsuttu pitämään minusta huolta. Olin halunnut varhain sinä aamuna, että joku piristäisi minua, mutta Hän tiesi, että olin valmis näkemään ystävän myöhemmin sinä päivänä – sitten kun olin rauhoittunut siinä määrin, että kykenin ottamaan vastaan tarvitsemani lohdun ja lohduttamaan toista, jolla oli omat haasteensa.
Herra tunsi minut ja lähetti minulle juuri sen, mitä tarvitsin, juuri silloin, kun tarvitsin sitä.
Rukoilin hartaasti, että Herra lähettäisi jonkun piristämään minua.