Calebin puolustaminen
”Muistakaa – – veljellinen ystävällisyys” (OL 4:6).
Päivä alkoi samoin kuin mikä tahansa koulupäivä. Opettajamme, neiti Blackstock kirjoitti tauluun, ja minä istuin haaveilemassa pulpetissani. Sitten rehtori tuli sisään pojan kanssa, jota en ollut nähnyt aiemmin. Rehtori kuiskasi jotakin opettaja Blackstockin korvaan, ja kaikki hiljenivät yrittäen kuunnella.
Poika seisoi luokan edessä muiden lasten katsellessa häntä. Hänen kulunut ruutupaitansa roikkui löysänä. Hänen housunpolvessaan oli reikä. Hartiat lysyssä hän työnsi kätensä syvälle taskuihin ja tuijotti lattiaa.
Kun rehtori lähti, opettaja Blackstock sanoi: ”Lapset, tässä on Caleb Sanders. Hän on muuttanut tänne äskettäin Montanasta. Se on melko kaukana täältä! Caleb, sinä voit istua Luken viereen.”
Opettaja näytti vieressäni olevaa paikkaa, ja luokka katsoi, kun Caleb käveli hermostuneesti käytävää pitkin. Kun opettaja Blackstock kääntyi tauluun päin, kuiskaukset täyttivät huoneen. Jotkut lapsista puhuivat ilkeästi siitä, miten Caleb oli pukeutunut.
”Katsokaa noita outoja saappaita”, joku sanoi.
”Noilla voisi patikoida Himalajalle!” toinen poika säesti.
Vilkaisin Calebia, mutta hän vain istui paikallaan tuijottaen vihkonsa tyhjää sivua ja puristaen kynäänsä. Tiesin, että hän oli varmasti kuullut huomautukset, koska näin hänen liikahtavan vaivautuneesti tuolillaan. Sitten pari poikaa päästi niin kovan tirskahduksen, että opettaja Blackstock keskeytti kirjoittamisen.
”Huomaan, että kaikki ovat innokkaita juttelemaan Calebin kanssa, joten hän voi tulla tänne ja kertoa vähän itsestään”, opettaja sanoi.
Luokka hiljeni ja katsoi Calebia. Minun kävi häntä sääliksi. Poika, joka istui Calebin takana, potkaisi Calebin tuolia ja ilkkui: ”Alahan mennä, vuoristopoika.”
Caleb meni hitaasti luokan eteen. Tukka roikkui hänen silmillään ja kävellessään hän laahasi saappaillaan lattiaa. Ympärilläni olevat lapset tirskahtivat uudelleen. Tiesin, että opettaja Blackstock yritti auttaa, mutta pelkäsin, että tämä vain pahentaisi tilannetta.
Yksi poika viittasi ja kysyi: ”Missä asuit Montanassa, kiven allako?”
Luokka purskahti nauruun.
Eturivissä istuva tyttö kysyi: ”Pukeutuvatko kaikki Montanassa tuolla tavalla?”
Tunsin kasvojani kuumoittavan, kun suuttumus kuohahti sisälläni. Ellei joku lopettaisi tätä, tiesin, että Caleb pysyisi hylkiönä koko lopun kouluvuoden. Mutta jos puolustaisin häntä, lapset saattaisivat nauraa minullekin.
Sitten muistin, mitä äitipuoleni kertoi minulle, kun pyrin jalkapallojoukkueeseen. Hän kertoi minulle Vanhan testamentin Daavidista. Daavid oli nuorin kaikista veljeksistä, mutta Herra valitsi hänet kuninkaaksi. Ei ollut väliä sillä, miltä Daavid näytti. Joskus ihmiset tuomitsevat muut heidän ulkonäkönsä perusteella, mutta Herra katsoo sydämeen.
Tiesin, että Caleb tarvitsi apua, joten viittasin. Opettaja Blackstock antoi minulle puheenvuoron. Caleb ei kohottanut katsettaan. Hän varmaan odotti, että minäkin pilailisin hänen kustannuksellaan.
”Olen kuullut, että Montanassa on jänniä puistoja, joissa on tosi hienoja patikkareittejä. Millaisia ne on?” kysyin.
Luokka hiljeni. Tunsin punan kohoavan taas kasvoilleni, mutta Caleb hymyili. Huomasin, että hän oli helpottunut siitä, että sai vastata ystävälliseen kysymykseen. Hän alkoi puhua hiljaisella äänellä.
Hän kertoi meille, että hänen perheensä oli asunut suurella karjatilalla Montanassa ja hänellä oli ollut jopa oma hevonen. Hän kertoi lempireitistään Glacierin luonnonpuistossa ja kuinka hän oli kerran kohdannut oikean elävän karhun. Kun hän kertoi yhä enemmän kodistaan, muut lapset alkoivat kysellä karhusta, patikoimisesta ja kalliokiipeilystä.
Koulun jälkeen en ollut varma, istuisiko kukaan viereeni bussissa. Pidin reppuni viereisellä paikalla ja tuijotin ulos bussin ikkunasta. Äkkiä tunsin kosketuksen olkapäälläni. Se oli Caleb.
”Saanko istua tähän?” hän kysyi ujosti.
”Totta kai!” vastasin ja tein hänelle tilaa.
En olisi ikinä arvannut, millainen päivä siitä tulisi. Olen iloinen siitä, että minulla oli rohkeutta olla ystävällinen Calebille. Nyt hänellä on monta ystävää – ja olen ylpeä siitä, että minä olen yksi heistä.
Kuvitus Craig Stapley; valokuva Busath Photography