Sain rauhaa ja toivoa evankeliumista
Synnyin kuusilapsisen perheen kuopukseksi pienessä Binduran kaupungissa Zimbabwessa Afrikassa. Vanhempani erosivat muutama vuosi syntymäni jälkeen, ja hyvä, rakastava äitini joutui kasvattamaan meidät – neljä tyttöä ja kaksi poikaa – yksin.
Meidän elämämme oli kovaa. Minun oli käveltävä neljä tai viisi kilometriä kouluun, eikä minulla ollut kenkiä eikä mitään syötävää. En kyennyt minään vuonna käymään koulua koko lukukautta, koska meillä ei ollut varaa maksaa koulumaksuja. Oli aivan mahdotonta saada rahaa maksujen maksamiseen ajallaan. Aina kun saimme rahaa, yritin ottaa selville, kuinka saimme sitä, mutta antajaa ei voinut jäljittää. On ihmeellistä ajatella, kuinka hyvin meidät kasvatettiin. Kaikki oli taivaallisen Isämme rakkauden ja tahdon ansiota.
Äitini piti kirkossa käymisestä, ja koska minä olin nuorin, kävin siellä hänen kanssaan. Vuonna 1998, kun olin 13-vuotias, naapurustoomme tuli kaksi myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajaa käymään vähemmän aktiivisten jäsenten luona. Lähetyssaarnaajien kulkiessa ohi pelasin jalkapalloa ystäväni kanssa. Puhuimme heidän kanssaan, ja he kysyivät, voisivatko he tulla käymään luonamme seuraavalla viikolla. He opettivat meitä, ja me otimme vastaan kutsun mennä kasteelle.
Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 2002, isäni ja yksi sisaristani kuolivat vain viikon välein. Minä jatkoin elämääni palvellen piirilähetyssaarnaajana, kunnes sain heinäkuussa 2004 kokoaikaisen lähetystyökutsuni lähteä palvelemaan Durbanin lähetyskentälle Etelä-Afrikkaan. Olin ollut lähetyskentällä vasta muutaman kuukauden, kun veljeni soitti lähetysjohtajalleni ja kertoi, että äitini oli kuollut ja jo haudattu. Voitteko kuvitella, miltä tuntuu menettää sellainen äiti? Neljä kuukautta myöhemmin kuoli toinen sisko.
Lähetyssaarnaajana olin opettanut ihmisille palautettua evankeliumia. Todistukseni ansiosta en koskaan ollut huolissani menetyksistäni. Minulla oli mielenrauha ja toivo siitä, että aikanaan näkisin jälleen vanhempani ja sisareni. Ollessani kotimatkalla lähetystyöstäni heinäkuussa 2006 kävin Johannesburgin temppelissä Etelä-Afrikassa ja minut kastettiin miespuolisten perheenjäsenteni puolesta, jotka olivat kuolleet, ja järjestin niin, että kasteet suoritettiin sisarteni puolesta, jotka olivat kuolleet.
Olot Zimbabwessa ovat edelleen vaikeat, mutta minulla on valtaisa todistus siitä hyvästä, joka koituu kirkon johtajien seuraamisesta ja ohjelmien noudattamisesta. Kaikista haasteistamme huolimatta voimme saada rauhaa ja toivoa Jeesuksen Kristuksen palautetusta evankeliumista. Jumalalle kiitos siitä, että Hän valvoo ja ohjaa kirkkoaan ja lapsiaan. Kiitän Häntä temppelistä, joka tuo meille rauhaa ja toivoa, että tapaamme jälleen perheemme.
Herra on sanonut: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” (Joh. 16:33.)
Toivokaamme edelleen parasta elämän haasteista huolimatta älkäämmekä epäilkö tai koskaan kyseenalaistako Herran tahtoa.
Olin ollut lähetyskentällä vasta muutaman kuukauden, kun veljeni soitti ja kertoi huonoja uutisia. Mutta todistukseni ansiosta en koskaan ollut huolissani.