Vapahtaja ei ollut unohtanut minua
Kun olin pieni, äitini opetti minut rukoilemaan ja kävin hänen kanssaan kirkossa joka sunnuntai. Sisareni ja veljeni kuuluivat paikallisen seurakunnan kirkkokuoroon Hertfordshiressä Englannissa, ja tuntui luonnolliselta seurata heidän esimerkkiään ja olla mukana.
Koska olin vasta 8-vuotias, minua ei vaadittu osallistumaan ehtoollisjumalanpalvelukseen aikaisin sunnuntaiaamuina. Nukuin aina pitkään, mutta lopulta nousin ylös ja poljin pyörällä aamun pääjumalanpalvelukseen.
Keskellä talvea 1952, kun maassa oli noin 30 senttiä uutta lunta ja makuuhuoneeni ikkunoiden sisäpinnassa oli huurretta, käperryin mukavasti takaisin vuoteeseeni ja päätin, etten mene sinä sunnuntaina kirkkoon.
Äiti huuteli minua nousemaan ylös sängystä, mutta olin nukkuvinani. Sitten kuulin hänen askelensa, kun hän alkoi kiivetä ylös portaita. Huusin: ”Hyvä on. Olen juuri nousemassa.”
Mutta sitten sanoin hiljaa mielessäni: ”Minkä takia? Ei sellaista henkilöä kuin Jeesus Kristus ole kuitenkaan.” Heti kuulin mielessäni äänen, joka sanoi minulle: ”On kyllä, ja vielä jonakin päivänä sinä palvelet minua.” Ääni kuulosti niin luonnolliselta, että oli kuin joku ystävä olisi puhunut minulle. Vuodet kuitenkin kuluivat, ja minä unohdin kokemuksen.
Vartuin aikuiseksi, liityin Kuninkaalliseen laivastoon ja yhdeksän vuoden kuluttua aloin työskennellä eräässä palontorjuntayhtiössä. Eräänä iltana töiden jälkeen kuulin oveltani koputuksen. Kun avasin oven, kaksi sisarlähetyssaarnaajaa esittäytyivät. Olin väsynyt, likainen ja nälissäni, joten ehdotin, että he tulisivat takaisin myöhemmin samana iltana tai jonakin toisena kertana.
Yllätyksekseni he palasivat tunnin kuluttua. Kutsuin heidät sisään. Heti heidän ryhdyttyään puhumaan tiesin, että heidän sanomassaan oli jotakin erikoista. Kotini tuntui erilaiselta, ja tiesin, että se johtui näistä kahdesta sisaresta.
He kävivät sinä iltana kanssani ensimmäisen lähetystyökeskustelun ja seuraavana iltana toisen. Sitten kaksi vanhinta tuli joka ilta, kunnes olin käynyt läpi kaikki keskustelut. Aloin lukea Mormonin kirjaa ja rukoilla. Polvistuessani rukoilemaan ensimmäisen kerran 20 vuoteen sain elämäni hengellisimmän kokemuksen.
Sitouduin menemään kasteelle viikko keskustelujen päättymisen jälkeen. Kasteeni jälkeen vanhin Ross ja vanhin Fullerger panivat kätensä pääni päälle antaakseen minulle Pyhän Hengen lahjan. Heti kun heidän kätensä koskettivat päätäni, mieleeni palasi 20 vuotta aiemmin saamani kokemus Hengen vaikutuksesta. Jotakin kallisarvoista, joka oli säilynyt sisimmässäni – mutta jonka kaikki elämässä tekemäni virheet olivat tukahduttaneet – palasi hengellisesti mieleeni. Olin haltioissani ajatellessani, että merkitsin Vapahtajalle niin paljon, ettei Hän ollut unohtanut minua.
Olen kiitollinen lähetyssaarnaajille, jotka opettivat minulle evankeliumia, ja ensimmäisen seurakuntani jäsenille, jotka ravitsivat minua. Ennen kaikkea olen kiitollinen Vapahtajalleni, jonka olemassaoloa olin kerran epäillyt, mutta jota nyt kiitollisena palvelen. ■
Mieleeni tuli ääni, joka sanoi: ”On olemassa henkilö nimeltä Jeesus Kristus.”