Jasonin pelastautuminen
”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen” (Mark. 14:38).
”ZZZZZ …” Kahdeksanvuotias Jason oli kuorsaavinaan ja alkoi sitten kikattaa. Sängyssään maaten hän veti peiton silmilleen ja oli nukkuvinaan. Pimeän huoneen toisella puolen hänen kuusivuotias veljensä käpertyi tyynyään vasten, päästi sitten pitkän, unisen huokauksen ja alkoi hänkin nauraa. ”Shh!” Jason kuiskasi ja veti peiton päänsä yli. ”Meidän pitäisi nukkua!”
”Minä nukun, minä nukun!” hänen veljensä kuiskasi takaisin. Molemmat pojat kikattivat taas ja vetivät sitten lakanat leukaan asti, puristivat silmänsä kiinni ja makasivat mahdollisimman liikkumatta ja odottivat.
Viereisessä huoneessa heidän siskonsakin odotti ollen nukkuvinaan. Käytävän varrella heidän veljensä odotti ollen nukkuvinaan. Jopa heidän äitinsä, sen he tiesivät, makasi pimeässä makuuhuoneessaan peittojen alla sykkyrässä ja oli nukkuvinaan.
Varjojen täyttämässä käytävässä narahti lattialauta. Isä oli jossakin lähettyvillä. Minä hetkenä hyvänsä he kuulisivat äänimerkin. Jason kuunteli tarkkaan, tuskin hengittäen, yrittäen arvata, missä isä mahtaisi sillä hetkellä seisoa. Isä oli ehdottomasti tulossa lähemmäs. Millä sekunnilla hyvänsä …
”PIIIIIIP!” Ujellus kaikui läpi talon. Jason pudottautui lattialle ja ryömi nelinkontin ovea kohti.
”Mene, mene, mene!” hänen veljensä kiljui törmätessään Jasonin kylkeen. ”Meidän on päästävä ulos!”
”Tulipalo!” Jason huusi ryömien käytävään. ”Kaikki ulos!”
”Kaikki ulos!” äiti huusi. ”Pysytelkää matalana!”
Isä tuli heidän seuraansa lattialle heidän ryömiessään käytävää pitkin keittiöön ja takaovesta ulos. Ulos päästyään he nousivat pystyyn ja juoksivat vaahteran luo.
”Olemmeko me turvassa?” isä kysyi. ”Ovatko kaikki paikalla?”
”Me kaikki selvisimme siitä”, äiti sanoi päitä laskien.
Isä katsoi sekuntikelloaan. ”Tämä oli paras aikamme tähän mennessä”, hän sanoi. ”Nyt kaikki takaisin nukkumaan – ja tällä kertaa oikeasti.”
Kun perhe seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, Jason mietti paloharjoitusta. ”Hyvä, että meillä on pelastautumissuunnitelma”, hän sanoi. ”Minusta tuntuu turvallisemmalta, kun meidän talossa on palohälytin.”
”Niin minustakin”, äiti myönsi. ”Hälytin auttaa pitämään meidät turvassa – kunhan toimimme nopeasti, kun kuulemme sen hälyttävän.”
Jason söi aamiaisensa loppuun. ”Saanko nyt mennä Brettin luo?” hän kysyi. Brett asui naapuritalossa ja oli yksi Jasonin parhaista ystävistä.
”Saat”, äiti sanoi. ”Ole varovainen ja pidä hauskaa.”
Naapurissa pojat leikkivät Brettin koiran kanssa, juoksivat sadettimien läpi ja rakensivat liejuun tikkulinnakkeita. Sitten Brett ehdotti, että he menisivät sisälle. ”Minulla on kuuma”, hän sanoi. ”Pelataan videopelejä.”
”Selvä”, Jason myöntyi. ”Ehkä voitan sinut tällä kertaa.”
”Voidaan kokeilla yhtä uutta peliä”, Brett sanoi, kun pojat menivät sisälle. ”Oletko pelannut tätä koskaan aiemmin?” Hän näytti pelikoteloa, jota Jason ei tunnistanut.
”Enpä usko. Millainen se on?”
”Kohta näet”, Brett sanoi työntäen levyn pelikonsoliin.
Brett ojensi Jasonille ohjaimen ja istuutui tv:n ääreen. Jason istuutui hänen viereensä. Kun peli alkoi, Jasonin omatunto alkoi ujeltaa hälytystä. Pelin henkilöt näyttivät oikeilta ja heidän vaatteensa – etenkin naisten vaatteet – peittivät hyvin vähäisen osan heidän vartalostaan. Jasonille tuli epämukava olo. Hän tiesi, että hänen piti pelastautua.
”Meidän pitää pelata jotakin toista videopeliä tai minun pitää lähteä kotiin”, Jason sanoi. ”Noiden ihmisten vaatetus häiritsee minua.” Jason tiesi, että hänen ystävänsä saattaisi pitää häntä outona, kun hän sanoi niin, mutta hän tiesi myös, että hänen piti kiinnittää huomiota tuntemuksiinsa.
”Ei se mitään”, Brett sanoi. ”Me voidaan pelata eri peliä.” Brett otti esiin kilpa-ajopelin. Hälytysääni Jasonin mielessä hiljeni, kun hän kuuli pelistä moottoreiden ärjäisyn. Mikään ei olisi voinut Jasonin mielestä kuulostaa paremmalta.
Kuvitus Brandon Dorman
Tulipalo!